»Minä seisoin voimakkaana ja luotin itseeni niin kauan, kun koko maa katseli meihin toivolla ja luottamuksella. Nyt maa itse vetäytyy pois ja pyytää Jumalalta itselleen armoa semmoisesta avusta, kuin me sille annamme. Mutta missä kansan usko ja luottamus ei ole tukena, siinä on kaikki hukassa. Meidän lippumme ei enää kulje voittoon, vaan kuolemaan, vietäköönpä sitä minne päin hyvänsä.»
»Tosin», vastasi Miihkali, »maa kärsii ja sille kostetaan meidän voittomme. Mitä vastaatte siihen, miehet?»
Eräs vanhimmista vastasi: »Eihän nälkäistä nukuta eikä surulle kannata nauraa, mutta minä sanon niinkuin teidän veljenne Yrjö, sankareista sankarillisin: Toden totta maa pettää miehen, jos mies pettää maat. Kaikkien, jotka täällä elävät, täytyy kärsiä meidän kanssamme tulevaisuuden tähden.»
Toinenkin astui nyt esiin, sanoen: »Eipä sovi miekan levätä niin kauan, kun meillä on käsiä sitä liikuttaa.» Ja kolmas lausui: »Tietysti on sotilaan velvollisuus taistella maansa puolesta niin kauan, kun on voimia jäljellä.»
Mutta Elias pysyi kuitenkin omassa ajatuksessaan. »Suuret sarvet ovat härjän kunnia, ja kun sankarit taistelevat, vapisee pelkuri, mutta kullakin työllä on oma aikansa: ken ei huoli viisauden neuvoista, saa vuodattaa verensä hulluuden miekkaan.»
»Sodan ammatti on meidän työmme, ja missä velvollisuudesta luovutaan, siinä ei ole onneakaan!» huudettiin hänelle vastaan.
Nyt oli jo Miihkalin päätös valmiina. »No, Jumalan nimessä sitte!» sanoi hän. »Vuodata vielä vähän aikaa vertasi meidän kanssamme, oma maamme! Rukoilkaa, miehet, Jumalaa, ett'ei hän, jolla valta on, ottaisi henkeämme niinkuin vaipuvia aaltoja, joista ei jää mitään merkkiä jäljelle. Heittäkööt nämä myrskyt rannalle ijankaikkisuuden ja katoomattomuuden siemenen niille, jotka meidän jäljissämme huokaillen ja ikävöiden astuskelevat Suomen maita! Eespäin kukkuloille!»
Miihkali kääntyi etelää kohti ja miehet seurasivat häntä Ampialan korkealle harjulle päin. Mutta eivätpä he ehtineet pitkälle, kun jo kasakoita ja jalkaväkeä syöksyi heidän päällensä. Vaikka suomalaiset sankarit olivatkin väsyneet ja liian vähälukuiset mahtavaan viholliseen verraten, pääsivät he taistelemalla kuitenkin rivien läpi, mutta siinäpä myöskin kaatui toinen toisensa jälkeen, niin että viimein olivat ainoastaan Härkmanin pojat ja Elias jäljellä. He koettivat paeta läheiseen torppaan, mutta siinä oli ainoastaan sauna säilynyt hävitykseltä; siihen he nyt pyrkivät. Viholliset ajoivat heitä takaa. Joka hetki oli kallis, mutta yht'äkkiä loppuivat Eliaksen voimat. Monesta haavasta vuotaen verta vaipui hän maahan, sanoen: »Älkää minun tähteni viipykö, rientäkää vain eteenpäin, minä en enää jaksa.»
Sanaakaan virkkamatta kumartui Miihkali, Yrjö auttoi, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli Elias kätkettynä vesakkoon. Siellä Miihkali vielä kerran ojensi hänelle kätensä, sanoen viimeiset jäähyväiset ja viime terveiset Elinalle. Samoin antoi Yrjökin kättä, ja sitte veljekset riensivät edelleen. Jo olivat he perillä, Miihkali oli jo saunassa ja Yrjö oli kumartumassa ovesta sisään, vaan silloin eräs venäläinen, joka oli pistänyt hopealuodin pyssyynsä, laukasi häntä kohti. Luoti osui, lävisti vasemman rintakehän ja pysähtyi selkään. Venäläinen riemuitsi: »Pyhä Nikolai kuuli rukoukseni! Vihitty luoti tarttui. Nyt on tuo haavottumaton voitettuna!» Mutta eipä siihenkään vielä taistelu päättynyt, vaikka pikku sauna oli jo piiritettynä. Iskuja sateli ovella ja musta veri juoksi virtanaan sekä hyökkääjäin että puolustajain haavoista. Yrjön käsi oli hervakka, mutta Miihkali taisteli kuin mies ja kaatoi vielä viime hetkenään monta; vaan herposivatpa viimein hänenkin voimansa. Tukeuttava savu ympäröi hänet, viholliset olivat sytyttäneet saunan tuleen. Pimeä oli öinen taivas, kuu ja tähdet olivat kadonneet, mutta Ampialan harjun töllistä levisi kamala, punertava valo avaruuteen. Palavia tuohia lenteli ympäri ilmassa, kunnes viimein katto putosi ja sitte kaikki näytti vain sammuvalta roviolta.
Kaukana täältä seisoi kaksi kalpeata haamua, suruisesti ja vavisten katselemassa tuota punaista valoa, joka loisti yötaivaan tummalla reunalla. Ne olivat Alli ja Antero. Murheen tavalla hymyillen otti mielipuoli Allia kädestä ja osotti tulta kohti, supisten: »Ihan musta, ihan musta!» Mutta äkisti näytti hänen hämmentynyt ymmärryksensä palaavan, sillä kauhuissaan näytti hän vielä toistamiseen tulta ja huudahti tuskaisesti: »Katso, katso! He palavat! Härkmanin pojat!» Ja samassa hän syöksyi juoksemaan pois kukkuloille päin. Häntä ei enää koskaan sen jälkeen nähty.