»Äitini vanhaa isää ei kukaan voi auttaa, hänet he hirttivät, mutta äitini, nuoret sisareni ja pikku veljeni sekä kaikki muut pitäjäläiset, jotka ovat elossa, vietiin orjuuteen. Voi, herra, orjuuteen, vieraaseen maahan. Sentähden minun pitää päästä kuninkaan luo.»
Niiden monien joukossa, jotka siinä seisoivat, oli tuskin yhtään, joka ei olisi säälinyt tätä tyttöä, jolla jo oli ollut niin paljon surua. Eikä kenenkään tehnyt mieli sanoa hänelle, miten turha oli toivoa mitään apua kuninkaalta.
Ainoastaan Miihkali lausui uudestaan, mitä jo ennen oli sanonut: »Kuningasta ette tapaa täällä. Hän ei ole Suomessa, vaan käy sotaa vieraassa maassa.»
Se oli kova isku hänelle, joka oli tullut niin pitkän matkan päästä ja jonka ainoana toivona ja ainoana ilona oli koko ajan ollut, että täältä etelästä hän löytää kuninkaan ja että silloin korjautuu kaikki. Mutta täytyihän hänen viimein uskoa, mitä kaikki sanoivat. Surumielellä hän viimein kysyi: »Onko sitte missään kansaa, joka vielä enemmän tarvitsee hänen apuansa kuin me? Onko surulla vielä leveämmätkin siivet kuin täällä? No, kuka sitte pitää meidän onnettoman maamme puolta? Kuka on Suomessa kuninkaan sijassa?»
»Kelvoton piru! Kavaltaja!» kuului sotamiesjoukosta.
Alli kääntyi heihin päin ja vastasi vakavalla äänellä: »Se ei ole totta! Kuninkaan ensimäinen mies ei voi olla muu kuin jalo sankari, ja hänen pitää kuulla minua.»
Silloin astui Yrjökin esiin ja sanoi: »Sanoa ajatuksensa sille miehelle tai rukoilla häneltä apua on turhempi vaiva kuin linnun repiä höyhenensä lämmittääkseen niillä ilman viileyttä.»
Alli katsoi häneen kummastellen: »Mitä te tarkotatte?»
»Te saatte puhua sielunne väsyksiin ja tyhjäksi, mutta ette saa häntä koskaan vakuutetuksi.»
»Kuinka te voitte sen niin varmaan tietää?»