»Siitä minä sen tiedän, kun hänen päähänsä ei mahdu enempää, kuin siellä jo on, ja se on perin vähän.»
Mutta Alli ei voinut uskoa hänen sanojaan, vaan jatkoi luottavasti: »Minun asiaani ei tarvita monia eikä suuria sanoja, se puhuu itse puolestaan ja lämmittää hänen kylmän mielensä, niin että hän toimii sen vallan mukaan, jonka on saanut Jumalalta ja kuninkaaltansa. Sanokaahan vain minulle, minne päin minun on mentävä, että löytäisin hänet.»
Hän katseli ympärilleen ja toivoi ehkä vieläkin, että joku oli hänelle neuvova tien ja lausuva jonkun sanan lohdutukseksi; mutta sitä sanaa ei kuulunut, päinvastoin eräs sotamieskin sanoi:
»Jos te, neiti, tahtoisitte totella hyvää neuvoa, niin palaisitte kotiin samaa tietä, kuin tulittekin, sillä Lybecker ei auta ketään, ja kuningas on poissa vieraassa maassa.»
Se oli jo liiaksi. Allin rohkeus horjui ja hän sanoi, sydän surusta pakahtumaisillaan: »Älkää puhuko niin kovia sanoja, minä en jaksa kestää niitä.»
Hän siirtyi pois tieltä ja meni syrjään, huomaamatta, miten säälivästi häntä katseltiin. Hän oli luonnostaan vahva, mutta nyt oli häneltä kerrassaan riistetty kaikki toivo, eikä ainoastaan häneltä itseltään, vaan myöskin kaikilta rakkailta omaisilta ja monelta muulta, jotka kaikki hän oli uskonut saavansa pelastetuksi. Siinä uskossaan hän oli ollut niin luja, niin varma, ett'ei hänelle ollut edes aavistuksenkaan tavoin tullut mieleen, että niin oikea pyyntö voitaisiin jättää täyttämättä. Päinvastoin, arveli hän, oli kuningas ilolla rientävä sorrettujen avuksi ja vähääkään arvelematta vievä sankarinsa sinne, jossa maa heitä paraiten tarvitsi. Ja miten vallan toisin nyt oli kaikki käynyt! Maailma musteni Allin silmissä hänen istuessaan maassa, pää kättä ja penkkiä vasten, joka oli istuimena suuren pihlajan varjossa.
VII.
Huimapää.
Kaikki olivat äskeisestä keskustelusta vielä neuvottomina, kun Iikka riensi esille.
»Eikö kukaan ole nähnyt minun poikaani?» kysyi hän. »Ettekö tiedä, missä
Antero on?»