Arpin polvet vapisivat; hän alkoi sovitella sormiansa ristiin. Ei ollut leikkiä tuo seisominen ensimäisenä papin edessä, kun tunnossaan tiesi joutuvansa niin toisessa kuin toisessakin asiassa häpeään koko joukon edessä; ehkäpä vielä jalkapuuhunkin, ell'ei kirkkoherra tahtonut käyttää armoa oikeuden sijasta, eikä hän nyt suinkaan näyttänyt lempeältä, sen voi kuka hyvänsä huomata. Tuskanhiki nousi Arpin otsalle ja hän huoahti kovaan: »Voi, voi, jospa edes muija olisi tässä! Hän seisoisi ensinnä.»
»No, mitenkä on?» kysyi Miihkali, turhaan odotettuaan rivien järjestymistä. »Mitenkä on huoneentaulussa? Ei ole esivalta muutoin kuin Jumalalta», ja hän luki koko kehoituksen tarkoilleen, pannen eri painoa sanoihin, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna, vaan on Jumalan palvelija ja kostaja rangaistukseksi sille, joka pahaa tekee. »Niin sanotaan huoneentaulussa.»
Ei sanaakaan vastattu siihen opetukseen. Voimalla lausutut sanat olivat nähtävästi vaikuttaneet vastahakoisimpiinkin. Puhujakin oli vaiti, mutta hänen katseensa tutkisteli edessä seisovaa miesjoukkoa. Koko hänen sielunsa voima leimusi tänä hetkenä tottelemattomia vastaan; ääni oli vahva ja sointuva, kun hän muutaman silmänräpäyksen jälkeen taas puhui:
»Samassa huoneentaulussa sanotaan: Muistakaa opettajianne, jotka teille ovat puhuneet Jumalan sanaa; heidän uskoansa te seuratkaa! Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden niistä pitää tekemän luku, että he sen ilolla tekisivät eikä huokauksella; sillä ei se ole teille hyödyllinen. Koska minä nyt olen teidän opettajanne ja näen, että te ette tahdo kulkea sitä tietä, kuin minä teille näytän, vaan pidätte itseänne kaikista viisaimpina, vahvimpina ja mahtavimpina maassa, niin minä sanon teille, että tuo mahtavuutenne ei ole pysyvä. Myrskyssä, joka nyt kulkee ajassa, murrutte te kuin ruo'ot ja Korkeimman ääni huutaa teille taivaan pilvistä: Minä Herra, se on minun nimeni, enkä minä anna kunniaani toiselle, en myöskään jumaluuteni ylistystä. Älköön viisas kerskatko viisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön myös rikas kerskatko rikkaudestansa; vaan joka tahtoo kerskata, niin kerskatkoon siitä, että hän tietää ja tuntee minut, että minä olen Herra, joka teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä; sillä se minulle kelpaa, sanoo Herra. Minä teidän opettajanne, neuvon nyt teitä parannukseen, sillä raskasta on ylpeän sydämen nöyrtyä, vaan parempi se kuitenkin on kuin musertuminen. Niinpä nyt nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi. Katuvaista sydäntä ei kenenkään tarvitse katua, sillä hänelle sanoo Jumala: Älä pelkää, sillä minä olen sinun Jumalasi, minä vahvistan sinua, minä autan sinua ja tuen myös sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. Niin, huomatkaa tarkkaan, vanhurskaus ennen kaikkea, rehellisyys elämässä ja käytöksessä. Nyt sen tiedätte; mutta nyt minä kysyn, aiotteko totella minua vai ettekö!»
Kaikki olivat ensin vaiti, mutta kohta alkoi kuulua kuiskauksia, ja viimein sanoi joku joukosta: »Kyllähän me mielellämme tahtoisimme totella teitä, herra kirkkoherra, jos vain tietäisimme, ett'emme itse saisi siitä häpeää ja vahinkoa.»
Ja kohta sen äänen jälkeen virkkoi toinen: »Ehkä se niin on, kuin te sanotte, herra kirkkoherra, että olisi paras palata.»
»Hm, vai niin», vastasi Miihkali, »teidän joukossanne on siis kunnon miehiäkin, mutta kuinka sinun asiasi on, Arppi? Mitä sanoo huoneentaulu alamaisille?»
Arppi oli painua maahan.
»Jokainen olkoon», alkoi Miihkali autella, »no? Jokainen olkoon — esivallalle — jolla valta on — alamainen.»
Arpin tuska oli jo kasvanut korkeimmilleen; vapisevin käsin tarttui hän Miihkalin kaapun helmaan, suuteli sitä ja sanoi: »Herra kirkkoherra, olkaa niin hyvä ja armahtakaa; minä luulen että me palaamme.»