»Oon asetettu maailmaan
Kuin lastu laineilla,
Vaan vaikka poikaa pilkataan,
Niin ui hän päivänpaisteessa.
Jos myrsky tahtoo apua
Ja sumu täytyy korjata,
Niin tässä mies on, joka voi
Ja siivill' lentelee;
Ah, sen sydämessä hiisi soi
Ja lempi myös hymyelee.»
»Tahdotteko nähdä?» jatkoi hän. »Minä pyörin rattaana kilpaa auringon kanssa. Mutta minä nousen ja laskeudun sukkelammin kuin se.» Hän nosti kätensä, kumartui äkisti sivulle, vastasi käsillään maata, heilautti jalkansa ilmaan ja kulki sivuttain käsillä ja jaloilla rattaanpyöränä. Onneksi ei muita ollut lähellä kuin Vappu ja Iikka, sillä hän ei väistänyt ketään, niin että helposti olisivat hänen tukevat ja notkeat raajansa saattaneet kolahdella ihmisten päähän.
Nyt ei Iikka enää tiennyt, iloiseltako vaiko surulliselta hänen piti näyttää. Hän pyyhki silmänsä ja sanoi vähän tyynemmin: »Niin, semmoinen hän on; jos minä itken tai nauran, elän kuningattarena tai palan roviolla, hän vain reuhaa huolettomana kuin salon kuohuvin koski. Ei koskaan hiljaa, ei koskaan levossa niinkuin muut, hurja ja iloinen aina. Kyllä minä olen häntä kurittanut ja puhunut hänelle hyviä sanoja. Hän on nähnyt nälkää ja kylmää ja kärsinyt paljon aina kätkyestä asti, mutta kuitenkin koko maailma tanssii hänen silmissään kuin vasikan hännällä. Hän on kuin kuohuva, vaahtopää aalto.»
Antero seisoi taas hänen edessään. »No, vieläkö nyt sitä ihmettelette, äiti?» sanoi hän. »Missä teille silloin päivä valkeni, kun minä synnyin? Eikö Kyrönkosken pauhuisella rannalla? Eikö sen jymisevä kuohulaulu ollut ensimmäinen ääni, jonka kuulin tässä maailmassa? Ettekö minua pistänyt sen vaahtolainehin, kun kastoitte minut omilla sanoillanne? Enkö ensi askeleitani kävellyt sen rannalla? Missä olin ensi vaaroissa ell'en puissa, jotka riippuivat kaukana rannasta kuohuvan syvyyden päällä? Mitä ensin rakastin ell'en juuri niitä valkoisia kuohulaineita, jotka taistelevat ja tappelevat ja kuolevat niin voimakkaasti, kuin se yksin vain olisikin elämää eikä mikään muu? Kyrönkosken rannalla minä kasvoin, ja kuitenkin te ihmettelette, että minä olen tullut sen pyörteiden kaltaiseksi.»
Eräs etempänä seisova nainen oli kuullut nuo sanat ja virkkoi toiselle:
»Onhan tuo mies ihan hullu.»
Antero ei tiennyt muusta mitään kuin omista ajatuksistaan. Huomaamatta mitään ympäriltänsä jatkoi hän:
»Siispä äiti, älkää itkekö. Jos tahdotte itse viedä saran herroille, niin viekää, mutta pyytäkää heitä kuitenkin muistamaan minua. Nyt minä lähden hankkimaan itselleni miekan.» Ja hän hävisi väkijoukkoon.
XIII.
Luotien valanta.
Ihmiset yhä lainehtivat edestakaisin, vaan nyt toiselle taholle, niitylle päin, jossa tavarat oli järjestettävä ja pantava kokoon. Yrjö johti työtä ja joukko toisensa jälkeen oli siellä katselemassa ja auttamassa. Viimein oli kaikki niin meneillään, että Miihkali saattoi poistua ja palata pajaan. Siellä oli vielä äsken ollut vilkas työn kalske, mutta nyt olivat poissa sekä vanhat että nuoret. Sakki seisoi aivan yksin. Miihkali etsiskeli silmillään jotakuta, joka olisi osannut auttaa, mutta ei huomannut ketään. Kaikki olivat menneet ihmisvirran mukana niitylle päin. Hän meni ulos ja katseli, ja viimein näkikin jonkun istuvan etempänä kivellä. Hän astui lähemmä ja tunsi tytön, joka oli hänen hääpäivänänsä tullut taloon etsimään kuningasta. Oliko hän vaeltaessaan nyt taas eksynyt tänne vai oliko hän viimeinkin kotimatkalla vakuutettuna, että kaikki hänen puuhansa olivat turhat?