Miihkali meni tytön luo, katseli häntä hetkisen vaiti ja kysyi sitte äkisti: »Mikä teidän nimenne on?»
Tyttö katsahti ylös. »Pappi kastoi minut kirkossa Alliksi isäni lempilinnun mukaan, mutta äitini sanoi minua rakkaimman kukkansa mukaan Asmaloksi.»
»Koska te olette täällä vieras lintu, niin sanon minä teitä Alliksi.
Tahdotteko auttaa minua?»
»Tahdon.»
He menivät pajaan.
»Minä tarvitsisin jonkun valamaan luoteja. Rupeatteko te siihen työhön? Täällä ei näy nyt ketään muuta. Mutta te olette niin kalpea, oletteko sairas?»
»En enää. Kun on lähdössä matkalle, niin kyllä aina näin vähän jaksaa.»
Hän oli todellakin maannut sairaana, mutta kuumeen levottomuudessa kaikuivat vangittujen rukoukset vielä selvemmin, heidän kalpeat haamunsa astuivat vielä elävämpinä esiin; ne karkottivat hänet pois sairasvuoteelta ulos maailmaan etsimään apua, jota piti mistä hyvänsä saada, koskapa kuningas vielä oli elossa ja maassa oli asemiehiä. Lännestä päin ei apua ollut saatavissa, hänen täytyi siis lähteä etelään päin Hämeenlinnaan ja armejan leiriin. Mutta siitä aikeestaan hän ei virkkanut mitään. Hän astui vaiti pajaan, katsahti pikimmiten ympäri työhuonetta ja alkoi sitte hakata tinaa ja lyijyä palasiksi. Miihkali katsoi, osasiko tyttö tulla toimeen ilman johtoa ja neuvoa, mutta hyvin se työ näkyi sujuvan, ja hän sanoi:
»Teillä on vahva ja vakava käsi.»
»Salo tekee honkansa pitkiksi ja väkensä vahvoiksi.»