Sotaneuvottelu.
Kaikki äsken telttaan tulleet upseerit olivat reippaita ja muhkeita miehiä vaikka ijässä oli suuri erotus ja samoin elämänvaiheissa. Ylevänä ja synkkänä seisoi siinä Armfelt, suru maan kurjuudesta maalattuna otsalle, mutta vahvatekoinen vartalo ja kirkas katse todistivat hänen voimansa murtumattomaksi. Koetuksia ja puutetta oli tällä miehellä ollut kumppanina aina lapsuudesta asti, mutta ne eivät kuitenkaan olleet muuttuneet rasittaviksi kahleiksi, vaan portaiksi, joita myöten hän askel askeleelta nousi ja hankki itsellensä suuren nimen, joka on ainiaan seuraava hänen muistoansa ja julistava hänen sotilas- ja isänmaanystävämainettansa. Armfelt syntyi Inkerinmaalla 1666 ja kadotti 9 vuoden ijässä isänsä sekä kohta sen jälkeen rälssien peruutuksen eli reduktsionin kautta isäinsä tilukset, niin että hänen jo hyvin aikaisin täytyi tulla omin neuvoin toimeen. Hämeen-Uusmaan ratsujoukon översti, vapaaherra Otto Wellink otti isättömän pojan huomaansa; Armfelt pääsi hänelle paashiksi. Vähää myöhemmin toimitti Wellink pojalle täydellisen varustuksen, hevosen ja 100 riksin palkan sekä 1683 korpraalinpaikan erääseen rykmenttiin. Kolmen vuoden kuluttua läksi Armfelt asianomaisten luvalla Ranskaan ja rupesi palvelukseen ruhtinas Ferdinand Fyrstenbergin rykmenttiin. Siellä hän 17 kuukautta kantoi tavallisena sotamiehenä muskettia, mutta yleni sitte tuon tuostakin, kunnes hänet viimein 12 vuoden kuluttua nimitettiin kapteeniksi. Koko ajan oli Armfelt osottanut suurta taitoa ja rohkeutta Hän oli seurannut ranskalaisarmejaa moneen taisteluun ja piiritykseen, ollut Nizzassa, Villa Frankassa ja Susassa Italiassa sekä Valenciennesissa ja Athissa Belgiassa, mutta kun Rijsvijkin rauha 1697 lopetti sodan palasi hän kotiinsa Inkeriin ja vuokrasi siellä Hatsinan kruununpuustellin, joka oli viiden peninkulman päässä Nevan suusta. Kohtapa alkoi pitkä sota, jolla Wenäjä etupäässä tarkoitti juuri Inkerin saantia. Silloin Armfelt sai kotiseudun puolustukseen käyttää ulkomailla saavuttamaansa sotataitoa, ja 1701 nimitettiin hänet kenraaliajutantiksi Cronhjortille. Mutta Inkerinmaata ei saatu pelastetuksi Venäjän mahtavilta voimilta; 1703 oli Cronhjortin armeja jo peräytynyt Siestarjoen tälle puolen. Samana vuonna tehtiin onnellinen hyökkäys Lahdenkylässä, jolloin lennähti luoti Armfeltin vasempaan olkapäähän. Tammikuun lopulla 1705 johti hän partioretkeä jäätä myöten Retusaarta vastaan, jossa vihollisen varastot poltettiin, ja pääsiäislauantaina samana vuonna teki hän onnellisen retken samaa jäätä myöten Seitsiin. 1706 oli Armfelt Viipurissa sen piiritysaikana. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin överstiksi Viipurin ratsuväkeen, ja silloin hänen sanotaan saavuttaneen niin paljon rakkautta kansassa, että rusthollarit tänäkin ahtaana aikana kaikin tavoin koettivat viimeiseen asti suorittaa ratsuvelvollisuutensa. Viipurin antauduttua lähetettiin Armfelt eri joukon kanssa Savoon, josta hän kevättalvella teki muutamia onnellisia hyökkäyksiä Käkisalmen lääniin ja tunkeutui aina Jääsken kirkolle asti. Siellä hän näyttää partiojoukkoineen pysyneen syksyyn asti, ahdistellen Viipuria etelästä päin, samalla kun kreivi Nieroth oli pääjoukon kanssa sen länsi-ja pohjoispuolella. Tänä vuonna ylennettiin Armfelt kenraalimajuriksi, joten hän nyt oli ylipäällikön jälkeen ylin mies Suomen armejassa.
Siinä asemassaan seisoi hän nyt hänen ylhäisyytensä Lybeckerin edessä, ja muutaman askeleen päässä seisoi hänen aseveljensä kenraalimajuri Reinhold Johan De la Barre, syntynyt, tietämätöntä minä vuonna luultavasti Liivinmaalla suvusta, joka alkuaan oli ranskalainen. Eräs Antoine De la Barre näyttää 1573 seuranneen Valoisin Henrik prinssiä Puolaan. Hänen poikansa muutti Liivinmaalle, rupesi Kustaa II Aadolfin palvelukseen ja sai läänikseen eli rälssiksi Ermesin sukuperinnön samasta maasta. Tämän Wilhelmin poika Antonius De la Barre kirjotettiin Ruotsin aatelisten lukuun. Hän oli nainut Anna Gertrud von Yxkyll-Gyllenbandin, ja heidän poikansa oli tämä Reinh. Joh. De la Barre. Isonvihan alussa palveli hän Tiesenhausenin virolais-ratsuväessä Inkerinmaalla ja 1703 hänet nimitettiin majuriksi ja samana vuonna sanotaan hänen osottaneen suurta rohkeutta Rajajoen taistelussa. Hän yleni sittemmin överstiluutnantiksi Turun ratsuväkeen ja 1712 överstiksi sekä siirrettiin seuraavana vuonna kenraalimajurina Hämeen-Uusmaan ratsuväkeen.
Muukalainen kun oli Suomen armejassa, hän ei luultavasti koskaan samoilla tunteilla seurannut meidän taistelujamme kuin perisuomalainen Kaarle Armfelt; mutta koska hän oli sankarillinen ja kunnianhimoinen sekä tottunut menestykseen ja saamaan kunniaa muilta, niin tuo nykyinen riippuvaisuus Lybeckeristä teki hänet yhtä kiusautuneeksi kuin kaikki muutkin koko armejassa.
Jo oli ehtinyt levitä huhu, että laivastosta oli tullut jokin sanoma, ja siitä kaikki tietysti saivat aihetta arvailuihin ja kaikenlaisiin toiveihin. Molempien kenraalienkin kasvoista näkyi kiihkeintä uteliaisuutta, kun he kiireesti astuivat Lybeckerin telttaan; mutta mitä he näkivät, oli niin odottamatonta, että he sanan saamattomiksi oudostuen peräytyivät pari askelta.
Armfelt ensinnä keskeytti vaitiolon, sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, te kutsuitte meitä.»
»Niin kutsuin…» Siinä keskeytyi kenraalin puhe hänen nelijalkaisen suosikkinsa toimesta, se kun Personin nyäistessä vitjoista äkisti hyppäsi hänen armonsa syliin.
Lybeckerin kasvot kirkastuivat huomattavasti; hän kumartui eteenpäin hyväillen silittelemään porsaan selkää. »Ah, nöyrin palvelija! Katsopas vain; ollaanko nyt niin hyvät ystävät! Niin hyvät herrat, ei kukaan teistä voi uskoa, miten viisas elukka tämä Bellario on. Hän tuntee minut tuhansienkin joukosta ja keskeltä sotamies-armejaa osaa se löytää kenraalinsa.»
Lybeckerin puheille tulleet herrat seisoivat mykkinä, mutta omituinen hymy leikki Hastferin huulilla ja Lybecker astui kädet puuskassa nuorukaisen eteen ja sanoi äreästi: »Te ette usko, herra, te epäilette Bellarion tuntevan minua tuhansien joukosta.»
Hastfer seisoi kuin kynttilä, mutta silmät eivät voineet salata hymyä, jota hän muuten kyllä koetti tukeuttaa, ja äänikin kuului vapisevalta, kun hän vastasi: »Minä vain ajattelin, tuntisikohan Bellario teidän ylhäisyyttänne myöskin siviili- tai juhlapuvussa.»