»Enpä tiedä, ell'eivät huuda kenraalille, joka tuolta kerrassaan meni helvettiin.»
Upseeri ei ollut kuulevinaan vastausta. Hän luuli julki kapinan alkaneen ja riensi edelleen.
Eläköön!-huudot olivat lakanneet; niiden sijasta kuului naurua, kirouksia ja ihmettelyn purkauksia. Väentungos kasvoi joka hetki ja samoin hälinäkin, mutta vähä niitä oli, jotka oikein tiesivät, mikä oli asiana. Vihdoin kuului huuto: »pois tieltä!» ja kenraali Armfelt ratsasti keskelle väkijoukkoa.
Osa ennen karanneista ja jälleen kokoutuneista sotamiehistä oli saapunut. Heitä oli siinä noin kolmesataa miestä, ja sen uuden joukon luo tunkeutuivat nyt kaikki, jotka suinkin voivat lähelle päästä, päälliköt, alapäälliköt ja sotamiehet. Ja kaikki katselivat kummastellen suomalaisia aseveljiään, jotka siinä seisoivat koreina ja loistavina Pähkinälinnan venäläisissä univormuissa. Moni heistä oli haavottunut ja sidottu, kalpea ja kuihtuneen näköinen, niinkuin olisivat kaikki olleet vangittuja vihollisia.
Armfelt pysäytti hevosensa ja katseli kummastellen tuota outoa näkyä sekä kysyi sitte terävästi:
»Venäläisiä, joilla on suomalaiset kasvot, taikka suomalaisia venäläispuvuissa. Venäläisiäkö vaiko suomalaisia? Kumpiako? Sanokaapa heti!»
»Ei yhtään venäläistä!» kuului joukosta vastaus.
»Ei yhtään venäläistä!» toisti Armfelt. Suomalaisia vihollisen puvussa!
Kavallusta! Ei, se ei ole mahdollista! Mitä tämä kaikki merkitsee?»
Syvää äänettömyyttä kesti hetkisen. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi Armfelt uudestaan, silmät säihkyvinä. »Minä tahdon tietää kaikki.»
Ei vieläkään kuulunut vastausta, mutta joukko aaltoili ja teki tilaa. Miihkali astui esiin, yllä samanlainen punainen viitta ja venäläinen lakki kuin muillakin, mutta alta näkyi kotimaan harmaa sarka. Hän ei ollut muiden tavalla vaihtanut koko pukuaan. Kalpea ja haavotettu oli hänkin, mutta ääni kaikui levolliselta hänen vastatessaan: »Jalo herra, minun asiani on tässä vastata muiden puolesta, koska he ovat valinneet minut päälliköksensä.»