— Tarkoitan vaan, että Hatut ovat paholaisia. Olisi meillekin valjennut onnellisia aikoja, olisi voinut meilläkin olla koti rauhassa, mutta heidän juoniensa tähden täytyy meidän uhrata kotimaamme, rakkautemme ja kaikki, käydäksemme heidän asioitaan, ja kavaltamalla he meitä palkitsevat.
— Olkoot Hatut mitä ovatkin. Jos Myssyt ovat miehiä, niin kyllä hekin voivat näyttää kuninkaalle ja maalle mihin kykenevät.
— Millä tavoin? huudahti Martti. Mitä me voimme, kun päällikkyys on Hattujen käsissä. Semmoinenko joukkio, joka myy sielunsa kullasta, huolisi siitä vajoommeko vai palammeko!
— Kuulepa sentään Martti! Mistä ne semmoiset sanat tulevat suuhusi?
Rauhoitu toki!
Mutta Martti ei vastannut. Hän riensi pois, kuulematta enempää ja taaksensa katsomatta.
2.
Wrangel oli saapunut Lappeenrantaan Elokuun 22 p. kl. 5 j. p. p. ja oli tuskin kaupungissa, kun Lascy miehineen kääntyi Viipurin maantieltä viereiselle kentälle. Vieras sotaväki oli liikkunut suurimmassa hiljaisuudessa, ja yhtä hiljaa kuin se oli tullut, vetäytyi se pian takaisin. Kun siis suomalaiset patrullit ilmoittivat, että vihollinen taas oli lähtenyt, luuli moni, ettei Lascy enään palaakaan, ja suuresti riemuittiin tästä odottamattomasta pelastuksesta. Johtavat miehet eivät kuitenkaan joutuneet ansaan. Kovaa saatiin sinä vuorokautena kokea, eikä lepäämisestä ollut puhettakaan. Miehistö sai kuitenkin vuorotellen käydä niissä paikoissa, mihin kaupungin naiset olivat valmistaneet heille aterian teurastetuista elukoistaan ja mitä muuta oli saatu kokoon haalituksi. Valitettavasti oli vielä useita lehmiä kadoksissa, mutta mitä sille voi. Tasan jaettiin mikäli vaan riitti.
Syys-aamun ensi sarastuksessa nähtiin, että venäläinen armeija oli palannut ja asettanut leirinsä laaksoon vastapäätä Wrangelin väkeä. Äsken saapuneet joukot olivat virkeässä toimessa. Yksi osa järjestettiin kirjaviin ryhmiin, toiset nousivat kukkuloille laakson eteläpuolella, toiset taas rakensivat pattereita ja asestivat niitä tykeillä. Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja nyt alkoivat sekä ruotsalaiset että suomalaiset aseet kimmeltää sen valossa. Pian kai oli veri kimmeltävä. Ihmisten sydämmissä siltä tuntui, ja he ponnistivat tarmonsa viimeiseen asti.
Myllymäellä oli Sprengtport istahtanut kivelle huoahtamaan ja silmäili siellä noita kahta armeijaa, joiden kohta tuli törmätä vastakkain. Monena semmoisena päivänä oli majuri ollut mukana, mutta aina vieraassa maassa. Oli sielläkin ollut yllin kyllin surua, tuskaa ja epätoivoa, mutta helpommalta oli sittenkin tuntunut kuin nyt, sillä olihan hän silloin ollut nuori ja väkevä, eikä ollut hänen sydämmensä silloin niin kiintynyt tapauksiin kuin nyt. Kotiseutu oli kaukana pohjoisessa, eikä hän tiennyt tahi ainakaan ei nähnyt että rakkaat sielläkin taistelivat epätoivoista taistelua.
Väsynein käsin otti majuri hatun päästään ja pyyhki hien kuumentuneelta otsaltaan; sitten päästi hän vyönsä ja aukasi takin, kun hän luuli tuntevansa verta vuotavan kyljessä olevasta haavasta, joka ei koskaan täydellisesti parantunut. Liina, jolla sairas paikka oli peitetty, oli käännettävä ja uudestaan kiedottava. Kun hän sitten katsoi ylös, seisoi Löfving hänen edessään.