— Kuinka majuri jaksaa? kysyi hän, huomatessaan että haava taas oli ärtynyt.
Sprengtport mutisi jotakin verisistä rääsyistä ja nousi riisuaksensa takin. Löfving tahtoi auttaa, mutta majuri ei sitä sallinut. — Ei vielä, sanoi hän, niin kauvan kun tulen omin voimin toimeen.
— No, saanko sitten tarjota? kysyi Löfving, ja veti, lempeästi katsellen uupunutta päällikköänsä, esiin leipäpalan ja suolattuja, tuoheen käärittyjä muikkuja.
Sprengtport tarttui halukkaasti ruokaan, edellisenä päivänä ei hän eikä muut olleet maistaneet mitään.
— Jumalan kiitos, että nyt olemme joutuneet näin pitkälle; näitkö kuinka väestö liikutettuna otti meitä vastaan. Se oli valmis antamaan meille sydämmen rinnastaan.
— Tietävät, että veremme on vuotava heidän edestään. Mutta mikä teidän on? — Sprengtport nosti paitansa vasemman kainalon alta. — Kiristä käärettä, Löfving. Kas niin, haavaa pitäisi hoitaa, mutta nyt se on mahdotonta, ja vasta ehkä ei tarvitakaan. Kuka ties!
— Ei, ei tiedä. Ei meistä kukaan Jumalan teitä viito. Kapteeni katseli
Sprengtportia ihaillen: — Jumalan ihme se on, että vielä elätte.
— Niin kai. Eipä tämä ole meidän kummankaan ensimmäinen taistelu.
— Ei, herra majuri, taistella osaamme molemmat.
— Ja molemmat osaamme kuollakin, vastasi Sprengtport tyynesti.