Komppaniiat kääntyivät hänen puoleensa, joka seisoi siinä niin vankkana, mutta kukaan ei vastannut.
— Kuulkaa! huusi kapteeni, kaikki te, jotka palvelette kuningastanne, niin sanon teille mitä kruunu on meille ja me kruunulle. Nähkääs, kuningas on saanut valtakunnan Jumalan omasta kädestä, ja Kaikkivaltias on hänet kerran tuomitseva. Mutta kansalle on kuningas turva ja suoja. Missä vääryys tunkee esille, siellä pitää kuningas huolta siitä, että oikeus voittaa. Köyhillä on oikeus käydä kuninkaissa kun vääryys tapahtuu, ja hyvä kuningas tekee oikeutta kaikille, koska kuninkaan edessä on kauhistus väärää tehdä, sillä vanhurskaudella istuin vahvistetaan.
Väki näkyi myöntävän. Kyllä he tuon tiesivät.
— Sentähden, nähkää, jatkoi Löfving, on kansan velvollisuus suojella kuningasta ja hänen valtakuntaansa ei ainoastaan niitä vihollisia vastaan joita nähdään vaan niitäkin vastaan, jotka salassa hiipivät.
— Se on totta! Se on totisen totta, myönsivät sotamiehet. Kuninkaalla on monta salassa hiipivää vihollista.
— Niin on, mutta jos on vihollisia, niin on hänellä ystäviäkin, ettekä te kai tahdo olla huonoimpia.
Väestö oli vaiti, eikä moni edes katsonut ylös.
Mutta kapteenin katse tunki heihin terävästi, ja tuimasti kysyi hän: — Onko teillä niin kiire syömään, ettei kukaan jouda vastaamaan? Tahi kannatteko sydämmessänne pahaa. Tahdotteko ottaa ruokaa kuninkaan kädestä ja pysyä uskollisina ainoastaan niinkauvan kun aurinko paistaa, mutta juosta kun myrskysää tulee?
Hohti katseli häntä ja vastasi tyynesti: — Emme ole juosseet ennenkään.
Moni ympäristössä mutisi, että kyllä se oli oikein sanottu, ja Hohti jatkoi järkähtämättömällä tyyneydellään: — Kun vaan kaikki olisi niinkuin olla pitää, niin kyllä teemme mitä tehdä pitää opettamattakin. Mutta jos herrat pettävät, käy sittenkin kaikki hunningolle.