— Herrat? toisti Löfving. Ketkä herrat pettävät? Mitä puhetta se on?
Meidän herramme on Wrangel, ja häneen kai luotamme niinkuin itseemme. Ja
Brandenburg, Willebrand, Bildstein, missä on parempia päälliköitä?
— Kyllä niin on, mutta voisi toisinkin olla, kuului joukosta.
— Älkää viskatko lokaa upseereihimme, huusi Löfving uhaten. Puhdistakoon itsekukin kynnyksensä edustan. Kohta koetellaan kaikkia, ja silloin tahdon että meidän pojat ovat parhaita. Ymmärrättekö?
— Kyllä ymmärretään!
— No siis, lupaatte kunnialla taistella tänään, niin ettette saa aikaan vahinkoa eikä häpeätä.
— Onhan kunnia parempi kuin häpeä.
Kapteeni seestyi: — Sepä järkevästi vastattu. Tiesin kyllä että meidän pojat olivat kunnon miehiä, ja tiedätte tekin, että minä teitä kohtaan menettelen rehellisesti.
Martti oli vaijeten pysynyt syrjässä, mutta kun ei kukaan vastannut vastasi hän: — Ei teitä kukaan epäile, mutta muihin ei luoteta suurestikaan. Sanotaan asiain olevan huonolla kannalla, ja tiesi kuinka lieneekään.
— Etkö häpeä, Martti, liittyä panettelijoihin omaa isääsi vastaan! huusi Löfving julmistuneena. Ellet sinä luota upseereihin, kuka sitten?
Kumeaa mutinata kuului usealta taholta, ja Kolmhalko lausui: — Martti tietää, että on sitä nähty kavaltamista ennenkin, ja mitä silloin tapahtui, saattaa tapahtua nytkin.