— Kuulkaa tuota viekkautta, huusi väki. Mekö kavaltaisimme laillista kuningastamme? Sinä Juutas!
Paimen istui lyyhistyneenä ja sortuneena kuin tallattu ruoko. Kädet riippuivat ristissä polvien välillä, silmät tuijottivat sammuneina ja ensin niin tarmokas ääni oli kuolevaisen kaltainen, kun hän jatkoi: — Niin kauan kuin Samppa puhui minulle ja kävin hänen asioillaan oli mieleni paatunut, enkä välittänyt vaikka omatunto soimasi. Mutta kun näin, että hän antoi Ruotsin herrojen kirjeen kasakalle, ja kun sitten annettiin minulle rahaa, silloin löi Jumalan tuomio minua kuin ukkonen, ja silloin työnsin puukon Sampan sydämmeen. Tuo kuollut makaa nyt Virojoen rannalla, hänen rahansa on syvyydessä ja veljeni veri huutaa jälissäni missä kuljenkin. Virutin käsiäni ja mekkoni virrassa, mutta ei se auta. Tiedän että olen sieluni kadottanut.
Kaikki kuulijat katselivat kelmeinä ja hämmästyneinä toisiansa. Ei epäillyt enään kukaan paimenen sanojen totuutta. Rakuunat käänsivät musertuneina hevosensa ja riensivät toverien luo, ja muut erosivat kauhistuneina hänestä, joka suuressa sieluntuskassaan ei jaksanut enään nousta. Hänen vaimonsa yksin jäi paikalle, kelmeänä ja jähmettyneenä. Ei hänkään enään voinut lohduttaa eikä itkeä.
Kauhun valtaamana lähti Mariakin muiden joukossa. Tasman sanat ja kaikki mitä hän oli aikonut puhua naisille oli kuin hävinnyt. Ei sitä kukaan ollut kuullutkaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt päästä isän luo ilmoittamaan hänelle kaikki. Kiireisesti kuin lintu riensi hän patterin luo. Siellä voisi hän silmäillä laakson ympäri ja löytää isän. Mutta taas tuli Tasma häntä vastaan ja samassa palasivat hänen muistiinsa tietäjättären sanat. Tuliko tuo mahtaja kuulemaan naisen vastausta?
Maria pysähtyi Tasman eteen ja sanoi nöyrästi: — älkää suuttuko. Se on ollut minulle mahdotonta.
— Niin, sen tiedän. Kaikki mikä lähtee ihmistahdosta on mahdotonta.
— Eikö se siis ollut pyhä käsky, jonka te ilmoititte?
— Ei, se lähti siitä kauhistuksesta, jonka näin. Se tuli minusta itsestäni ja raukesi tyhjäksi. Kohta liikkuu kuoleman tanssi täällä rannasta rantaan ja verisiä kyyneleitä valuu hiekkaan. Hän viittasi sormellaan harjulle, josta Martti nyt astui alas. — Näetkö tuota; hän etsii sinua. Rakastatko häntä?
Maria katseli Marttiin päin ja vastasi varmuudella: — Ettekö tiedä, että me seuraamme toisiamme joko elämään tai kuolemaan? Ja sitten riensi hän Marttia kohden.
Martti ojensi hänelle kätensä, ja kun Maria siihen tarttui, laski hän siihen kultasormuksen.