— Saanko minä tämän, kysyi Maria punastuen.
— Saat, jos en enään palaa, olet sittenkin ainiaaksi omani.
Maria pisti sormuksen sormeensa, ja Martti jatkoi:
— Olen etsinyt sinua, täytyy sanoa sinulle jäähyväiset.
Maria katseli häntä hämmästyneenä. — Tiedäthän että tulen mukanasi.
Tahdon seisoa rinnallasi.
— Et saa tulla. Et saa!
— Sekö sinun lupauksesi olikin?
— Sinun paikkasi ei ole kasakan tiellä. Tunnen itseni ja tiedän, että jos kaadut haavoitettuna tahi kuolleena, niin puuttuu voimani ehkä juuri kun sitä parhaiten tarvitaan.
Maria tahtoi keskeyttää häntä, mutta hän ei kuullut, jatkoi vaan intohimoisesti: — Olet ollut auringonvaloni pimeydessä, ainoa tähteni autiossa, ja nyt ottaisin sinut mukaan kurjuuteemme. Ei, ei!
— Siten et saa minua suojella, lausui Maria, kirkastunut ilme kauniissa kasvoissaan, ja viitaten taivaanrantaan, jossa purppurakajastus hajoitti pilvet ja loi niihin punertavan valon. — Katso Martti! Mitä on tuo kajastus, sitten kun aurinko on sen sammuttanut? Ei muuta kuin vaalennut hattara. Ja mitä on tähdenlento avaruudessa? Haihtuva loiste vaan, joka sammuu yöhön. Mutta kummankin muisto on meille rakas, koska se levitti kauneutta taivaaseen ja maahan. Lyhyt ja nopea oli heidän kulkunsa, mutta minä tyydyn tähän kohtaloon, jos saamme sammua niin kuin ne.