— Oi, Maria, tahdon sanoa sinulle kaikki. Meillä ei ole enään mitään toivoa. Armeijaa on kavallettu, etkä sinä jaksa minua seurata siinä, mikä nyt tapahtuu.
— Jumalan pyhässä nimessä, mitä tarkoitat?
Mutta hän ei vastannut. Silloin nojasi Maria päänsä hänen rintaansa kuumien kyyneleiden valuessa hänen silmistään. — Herra varjelkoon sinua! Älä unohda sitä tietä, jota sinun tulee astua.
Martti sulki hänet kiihkeästi syliinsä, mutta Maria vetäytyi pois, tarttui hänen käteensä ja vei hänet Tasman puoleen. Hän oli Marian viimeinen toivo, ehkä antaisi tietäjätär vielä neuvon. Molemmat pysähtyivät tämän mahtajan edessä, joka kelmeänä katseli nuorukaisia. Hän kohotti kätensä, ja laski sen lempeästi Martin paljastettuun päähän sanoen vapisevalla äänellä: — Jos seisoisit siellä mihin kuulut, niin olisit toinen kuin olet. Rakas lapsi! Ja Tasma itki. Hän ei ollut enään tuo korkea kaikkitietävä mahtaja, hän oli vaan nainen sydän surua täynnä. Mutta hän ei tahtonut enään kantaa tätä surua yksin. Nuo kaksi tietäkööt kaikki, sitten hän tyytyväisenä kuolee.
Väristys kävi Martin ytimiin saakka. Hän tahtoi pois ja kysyi keskeyttäen päättävästi: — Onko tämä tyttö, jonka äsken suljin rintaani vastaan, kerran oleva omani alttarin edessä?
Tasma seisoi muuttuneena. Kyyneleiset silmät syttyivät taas ja katselivat ikäänkuin kaukaisuuteen: — Tänään hän on sinun, mutta ei koskaan pappi lue siunausta teille.
— Kaatuuko Maria tahi minä taistelussa?
— Kaadut sinä syvemmälle kuin jos sinun kuolema iskisi, ja silloin katkee teidän välinen side.
— Oi, ei koskaan minun olisi pitänyt teitä kuulla! huusi Martti kauhistuneena ja riensi pois.
Kuumetta kiiluvin silmin katseli Tasma menevää, ja lausui hiljaa. — Ikäänkuin sillä pelastuisit itsestäsi. Voi Lappeenrantaa! Miksi eivät nuo harjut korkeine honkineen vieri sinua kätkemään ennenkun kaiken maailman suru pusertaa valituksia pitkin kauniita rantojasi.