Heltyneenä seisoi Maria liikahtamatta ja sanaa sanomatta. Tuon ihmeellisen naisen tuskallinen katse, ehkäpä vielä enemmän nuo kamalat sanat Martille, musersivat taas hänen rohkeutensa, ja katsomatta Tasmaan purskahti hän itkuun ja nyyhkytti ääneen: — Olen huutanut Jumalalle läpi taivaan ja maan, mutta hän ei kuule minua. Hän on kätkenyt itsensä ja auttajani on poissa.

— Huuda niin kauvan kun sydämmesi sykkii. Elämä on minulle opettanut, että hän vihdoin kuulee. Älä päästä epäilystä sieluusi, sillä sen lähettää perkele. — Ja kirkastuneella katseella, ikäänkuin ei olisi kuulunut enää tähän maailmaan, katsoi Tasma taivaaseen ja puhui:

— Herra, sinä näet minut, niinkuin näit minut ensi päivästäni saakka, ja niin kuin näit minun harhailevan maailmalla. Onni huusi maan yrttitarhasta: Olen täällä! Ja viha minussa huusi: Minä olen onni! Kuolema sanoi: Minulla on onni; ja maa, meri ja ilma huusivat: Onni on täällä, ota se! Ja ne ahdistivat minua, mutta en löytänyt mitään, ennenkun sieluni luopui omasta itsestään, ja minä kohtasin sinut, Herra, joka sanot: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Marian kyyneleet olivat lakanneet, mutta hän ei voinut lähteä. Hän seisoi kuin patsas, ja vihdoin kääntyi Tasma hänen puoleensa ja sanoi: — Sinä et kuole vielä. Me seuraamme toisiamme toisiin seutuihin, kun maa on valkean lumen peitossa. Olen nähnyt sen ja sentähden se toteutuu.

4.

Wrangelin joukot olivat järjestetyt taisteluun. Tykistö hallitsi kukkulaa etelässä ja alempana seisoi jalka- ja ratsuväki. Oikeana siipenä oli 500 sörmlantilaista ja 500 taalalaista. Edellisiä komensi everstiluutnantti Vasaborg, jälkimmäisiä eversti Gripenhjelm. Keskustassa seisoi 500 hämäläistä, joita johti eversti Bildstein ja 500 länsipohjalaista eversti Du Rietzin johtamina. Vasemman siiven muodostivat eversti Willebrandin johdossa 300 värvättyä sotamiestä ja 500 savolaista majuri Fieandtin komennossa. Ratsuväki, 500 karjalaista rakuunaa, oli asetettu kummankin siiven ääriin everstiluutnantti Brandenburgin komennettavina.

Entinen levottomuus oli vaihtunut välttämättömyyden tyyneyteen. Jokainen oli valmis kohtaamaan sitä, mitä ei enään voitu välttää. Valtaava vaikutus, jonka venäläisten monenkertainen lukumäärä ensin teki, oli haihtunut, mutta kuitenkin rukoiltiin Jumalalta apua, ja katseet tähtäsivät yhä tuota odotettua merkkiä kirkontornista. Mutta lippu liehui yhä puolitangossa, eikä kuulunut mitään Myllykylän tieltäkään, jossa tiedustelijat liikkuivat.

Tunti toisensa jälkeen odotettiin jännitettyinä. Kello oli jo 2, ja yleinen hiljaisuus rupesi tuntumaan sietämättömältä. Mutta antoihan se toiveita siitä, että Wrangel sittenkin saa apua. Vielä saattoi pääarmeija saapua, sillä vaikka päivä kului ei näkynyt kummaltakaan puolelta halua alkaa. Arvioitiinko molemmin puolin toisensa voimia, vai tuumittiinko itse elinkysymystä. Missä Buddenbrock on? Missä ruotsalainen päävoima? Vihdoin palasivat venäläisten tiedustelijat kaukaa, ja Lascy tiesi nyt mitä tahtoikin tietää.

Naiset ja lapset olivat käsketyt poistumaan pattereista, mutta levottomuus ajoi monen takaisin harjulle päin, etsimään jotakin suojapaikkaa, mistä saattoi nähdä vastaisia tapahtumia. Hämäläisten kyljessä seisoi Löfving liikkumatta, nojaten vanhaan muskettiinsa. Ei yksikään muu upseeri käyttänyt tätä asetta, mutta kapteeni ei ollut koskaan ennenkään ollut retkillä ilman tätä uskollista toveria, eikä se saanut nytkään puuttua. Heillä molemmilla oli niin monta yhteistä muistoa. Avoimin, läpi tunkevin silmin katseli tuo karaistu soturi venäläisleiriä, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän kaikesta. Tänä hetkenä hän ei ajatellut, mutta aavisti ja muisti. Nykyinen asema liittyi yhteen jo menneiden aikojen kanssa ja loi kuvauksia vaihtelevia ja kirjavia niinkuin taikalyhdyssä. Kiväärin vankka piippu oli milloin uskollinen ystävä, milloin ammottava tulikita, josta lähti kauhua ja kuolemaa kauas ympäristöön, ja semmoisena oli se oleva tänään. Mutta oli hänen edessään lempeitäkin kasvoja, jotka karkoittivat kauhut. Ne silmäilivät niin suloisesti ja lohduttavasti. Niiden takalistossa muisti hän toisia, synkkiä ja uhkaavia. Ja sittenkin tunki rakkaus esiin niidenkin muistossa, virittääksensä toisten ohessa hänen sydämmnssään nuoruuden ajan hehkun, syvän, äärettömän ja kaipaavan. Kapteeni katseli niinkuin haaksirikkoinen katselee, kun hän vieraasta rannasta silmäilee merta ja ajattelee niitä, jotka ovat sinne vaipuneet ja jättäneet hänet yksin.

Löfvingin vieressä seisoi Martti ja Maria, tämä kuten kaikki muut hämäläisten vaaleansinisessä univormussa. He eivät keskenään enää vaihtaneet monta sanaa. He kuten muutkin olivat puhuneet puhuttavansa ja seisoivat odotuksesta jännityksissään. Välistä katseli kumpikin Löfvingiä, joka näytti niin hajamieliseltä ja oudolta. Maria luuli huomanneensa hänessä jonkinlaista kelmeyttä, kun hän vihdoin kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: — Sen pyydän teiltä, lapset, jos hän, tiedättehän, tuo muukalainen venäläisessä puvussa…