— Tiedän! katkasi Maria. Attila.
— Niin. Älkää häntä surmatko, jos hän muiden muassa lähestyy meitä tänään.
Synkkä oli Martti ollut koko päivän, ja yhä synkemmäksi kävi hän, kun hän katkerasti kysyi: — Ansaitseeko semmoinen sääliä? Luuletteko hänen säälivän?
— Ellet voi olla tähtäämättä häneen, niin tähtää, mutta säästä hänen henkeänsä, ja jos näet hänen kaatuvan läheisyydessäsi, niin kanna hänet pois taistelusta, jott'ei hänen kasvojansa raadeltaisi kuolemassa.
Löfvingin äänessä oli jonkinmoinen outo vienous. Martti katseli isää ihmeissään: — Semmoinen ette ollut ennen, isä. Silloin ette säälinyt ennenkuin sääliä tarvittiin. Oletteko nyt tullut vanhaksi?
— Hänen isänsä tekisi samoin sinulle, jos hän eläisi, vastasi Löfving hiljaa.
— Hänen isänsä oli kavaltaja! Muutoin ei poika olisi sillä puolella millä on. Mutta tänään näkyy olevan tapana pitää hänenlaistensa puolta. Sitä kuitenkaan en teistä uskonut.
Ankara ilme lensi Löfvingin kasvoille, mutta Maria valitteli ystävällisesti: — Luvataan se, Martti. Ainakin minä niin teen ja sanon muillekin.
Löfving ojensi hänelle kätensä, ja Maria pusersi sitä sydämmellisesti, mutta Martin synkille kasvoille nousi tumma puna, ja hänen iloinen äänensä tuntui teeskennellyltä, kun hän sanoi: — Kaarlo kuningas tiesi hyvin mitä teki, kun ei sallinut naisia miesten riveissä.
Nämä sanat nähtävästi eivät koskeneet Mariaan, joka seisoi kääntyneenä venäläisleiriin päin. — Katsokaa tuonne, sanoi hän Löfvingille, viitaten venäläisiin, missä Lascy seisoi koko esikuntansa ympäröimänä. — Ei tuonne, vasempaan? Voitteko nähdä? Tunnetteko hänet?