Löfving katseli viittauksen mukaan ja näki nuoren upseerin astuvan alas kunnaalta. Hän tuli Lascyn läheisyydestä ja oli ehkä lähetti.
— Minä tunsin hänet kohta, sanoi Maria. Hän näyttää kuninkaanpojalta.
Olette oikeassa, kapteeni, sääli on musertaa hänen päätänsä hiekkaan.
Martin silmistä iski tuiman vihan salama, ja hän nauroi lyhyesti ja rajusti. Sitten sanoi hän ilkkuen mutta näennäisesti tyynenä: — Taitaa jo kohta olla paras seisoa venäläisissä riveissä. Hupsu, miksi jäät tänne, Maria!
Väri vaihteli Marian kasvoissa: — Niinkö me astumme kuolemaa kohti? kysyi hän kylmällä vakavuudella.
Martti oli vaiti. — Kuka tietää, mutisi hän sitten, kuka täällä elää, kuka kuolee. Oi, Maria, jos kerrankin olisit katsellut minuun niin kuin silloin katselit häneen, kärsisin tuhannen kuolemaa sinun edestäsi.
Mitään vastausta siihen ei tullut, sillä kenraali Wrangel pysähtyi heidän läheisyyteensä. Hän oli astunut pitkin rintamaa ahkerasti puhuen majuri Sprengtportin kanssa tahi vaihdellen sanan jonkun upseerin kanssa matkalla. Kenraalin jälissä kulki hänen hevoshoitajansa hyvin tunnetun valkosen ratsun kanssa, ja nyt seisoivat kaikki kolme Löfvingin komppaniian edessä. Lyhyesti tervehtien kääntyi Wrangel rintaman puoleen ja sanoi sitten Marialle:
— Minulle on kerrottu, että Lappeenrannan naiset ovat päättäneet näyttää meille sotureille hyvää esimerkkiä, ja jos mahdollista voittaa urheudessa meidät miehet itse taistelutantereella. Pitääkö minun uskoa sitä?
— Miksi ei teidän ylhäisyytenne sitä uskoisi? vastasi Maria tyynesti.
Olen yksi niistä. Emme aijo kilpailla, vaan tehdä minkä voimme.
— En anna mitään käskyjä niille, jotka eivät ole luetteloissa, ja vastenmielistä on minun nähdä heidän verensä vuotavan.
— Onko parooni Wrangelin siis mieluisampaa nähdä meidän veremme vuotavan sitten kun miehet ovat kaatuneet?