— Tiedät kai että Gothard on hoitanut perhekartanoitamme Liivissä, ja että minä olen saanut niiden tuloista osan. Vai etkö tiedä?
— Tiedän kyllä.
— Lankomme Rudolfin ainoa poika hukkui Volgaan, ja hän itse palasi Mainziin. Vähän sitä ennen oli sisareni kuollut Moskovassa, ja hänen perintöasiansa oli vielä selvittämättä, sillä Gothard oli minusta kaukana kun olin Etelä-Venäjällä. Sittenkään ei ollut tilaisuutta siihen. Lankoni kuoli lapsetonna ennenkuin sai oikeuttansa nauttia, mutta hänen papereissaan oli kirje meille, hänen langoilleen, jossa hän lausuu toivomuksenaan, että hänelle tuleva perintö siirrettäisiin eräälle hänen kasvatuspojalleen. Gothard, joka on lapseton, suostui, mutta minulla on poika ja hänestä on suku versova. Hänen oikeutensa oli välttämättömästi ratkaistava ennen sotaa, semminkin kun en ikinä suostu Rudolfin pyyntöön. Minun täytyi tavata Gothardia, ja samasta syystä olimme viimeiseen saakka kirjevaihdossa.
Tämän selityksen jälkeen alkoi Sprengtport nähdä esimiehensä vähän muuttuneessa valossa. Miksi ei tuo olisi totta. Majuri tavallansa rauhoittui, vaikkei ollut tyytyväinen, ja nyt alkoi tyynempi neuvottelu. Sprengtportin täytyi luvata apuansa ja neuvoansa Buddenbrockille. Täytyi tarmokkaasti koettaa koota hajaantuneet sotajoukot, sillä Buddenbrock tahtoi saada kaikki järjestetyksi ennenkun jätti paikkansa Lewenhauptille, jota niinä päivinä odotettiin Suomeen.
Sittenkuin kenraali oli tullut vakuutetuksi, että Sprengtport jaksaisi astua palvelukseen, lupasi hän kaikella varmuudella, että Sprengtport asetetaan Karjalan rakuunain päälliköksi, kun entinen, Brandenburg, oli joutunut sotavangiksi, ja vaikka majuri vielä oli sangen heikko, tahtoi Buddenbrock saada hänet jo seuraavana päivänä mukaansa, kun hän kaikkine väkineen lähti paluumatkalle Haminaan.
Näiden keskustelujen aikana oli jo yö tullut, ja tupa olisi ollut pimeä, ellei kirkas kuutamo olisi sitä pienten ruutujen kautta himmeästi valaissut. Kiistan tuimuudessa ei kumpikaan ollut tätä huomannut; olihan se heille kylliksi että näkivät toisensa. Mutta kun tyynnyttiin, tuntui kaikki helpommalta, ja nyt huomattiin että päivä oli mennyt ja että paras oli erota.
Buddenbrock tarjosi kättä Sprengtportille jäähyväisiksi, mutta tämä ei joutunut vielä siihen tarttumaan, kun kaukaa kuului epäselvää hälinätä. Buddenbrock astui akkunan luo. Hänen edessään oli koko leiri yölevossa. Siellä täällä säteili heikosti tähti, ja teltat kuutamossa valkenivat niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta äkkiä kajasti leimuava valo metsän puolelta, jota ei näkynyt tänne, ja kohta sen jälkeen ilmaantui joukko talonpoikia kirveineen ja palavine soihtuineen. Mikä nyt? Väestön uhkaava käytös hänen tullessaan leiriin ja heitetyt kivet johtuivat Buddenbrockin mieleen. Ehkä hakivat häntä. Pitikö hänen semmoisella tiedonannolla huolestuttaa Sprengtportia? Mutta muuta keinoa ei enään ollut, sillä raakoja ääniä kuului selvästi huoneeseen ja Sprengtportkin kuuli makuupaikalleen selvästi huudon: — Tännepäin! Näin hänen käyvän tänne sisään. Poltetaan koko hökkeli!
Kenraali, joka ei ymmärtänyt suomea, kysyi kääntyen Sprengtportin puoleen: — Tarkoittaako tuo minua?
Ikäänkuin vastaukseksi kuului muutamia kirveeniskuja akkunaan, joista pienet lasiruudut sälähtivät sirpaleiksi. Samassa temmattiin ovi auki, ja väki tunki meluten sisään. Talonpojat luulivat tapaavansa Buddenbrockin, mutta näkivät hämärässä vaan Sprengtportin, joka vastapäätä ovea nousi vuoteelta. Se seisautti etumaiset, mutta toisia tunki heidän takanaan eteenpäin saadaksensa myös katsella huoneeseen, jossa eivät kuitenkaan hämärän tähden erottaneet esineitä. Vihdoin kuitenkin huomattiin Buddenbrock, kun hän kumarasta asemastaan akkunan vieressä ojentui suoraksi. Hän oli siis täällä.
Talonpoikaisjoukko astui sisään silmäillen etsimätänsä. Kenraali tiukasti ja levollisesti katseli heitä, ja niin seisottiin vastakkain puolen minuuttia ääneti. Sprengtport jo läheni väkeä.