— Mitä tahdotte? kysyi hän seisoen keskellä lattiaa, selkä käännettynä
Buddenbrockiin, ikäänkuin puhuaksensa hänen puolestansa.
— Vaadimme tuolta maksua Lappeenrannasta, vastasi yksi miehistä uhmaten ja astuen likemmäksi kumppanien seuraamana. Tiedämme että hän se Wrangelin kavalsi.
Buddenbrock ymmärsi vaan sanan Wrangel, mutta arvasi muut. Hän olisi vastannut kansan uhkaan, mutta eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan.
Yhä vielä majuri seisoi suojelusmuurina. Voimat eivät oikein kestäneet, mutta sitä ei kenenkään pitänyt huomata. Koko tarmonsa pani hän ääneensä ja sanoi uhaten: — Jos te tässä tahdotte käydä oikeutta istumaan, niin aletaanpa pojistanne. Kuinka ne vaaran hetkellä menettelivät?
— Mitä muuta ne voivatkaan tehdä, vastasi ijäkäs talonpoika hiljaisemmin. Tiesivät olevansa petettyjä.
— Ja minä, huusi majuri, tiesin sen valheeksi, sentähden taistelin. Jos miehemme olisivat puolustauneet niinkuin ennen, olisi Lappeenranta vielä ehjänä. Mutta miksi te heidän pakoansa sanotte, ja mitä luulette sen maksavan heille, jos eivät päälliköt pyydä kuningasta heitä armahtamaan?
Sekava hälinä oli vastauksena; sitten kuului ääni: — Jos kavaltajat olisivat olleet köyhiä talonpoikia, kyllä sitten olisi toinen ääni kellossa, mutta korpit ja herrat eivät syö toisiansa.
— Korpit ja herrat! karjasi Sprengtport silmät salamoivina. Vai niin! Katsokaa! Onko tämä kavallusta? Ja majuri tempasi tuimasti auki paitansa rinnan kohdalta, antoi sen painua lanteille, repi pois veriset kääreet ja viskasi ne pois. — Katsokaas tätä! käski hän viitaten haavoitettuun ruumiiseensa ja läpiammuttuun käsivarteensa, josta verta rupesi tippumaan. Katsokaa! niin me herrat taistelimme. Likemmäksi, jotta voitte nähdä. Ken tahtoo, laskekoon arpeni ja haavani. Olenko pettänyt kuningasta ja valtakuntaa? Menkää tappotantereelle ja katsokaa, miten siellä ruotsalaiset makaavat ja kuinka upseerit taistelivat, ja puhukaa sitten siitä mitä herrat ovat tehneet.
Tuo odottamaton verinen näky ja Sprengtportin uhkaava esiintyminen vaikutti kuin jäähdyttävä vesi. Buddenbrock haihtui mielestä, Sprengtportin sankarihaamu seisoi edessä, ja kunnioituksella ja ihailulla kokoontuivat katsojat hänen ympärilleen. Hänen epälukuiset arpensa, hänen avoin haavansa, kalpeat kasvot ja kuumeenhehkuvat silmät, vaan enimmin ehkä tuo jalo sieluntarmo niin heikossa ruumiissa vaikutti, että äsken niin tuimat miehet unohtivat kaiken muun paitsi edessään seisovan verta vuotavan sankarin. Vanha hopeahapsinen ukko oli astunut esille tutkiaksensa sormellaan noita kauheita muistomerkkejä, mutta pitkälle hän ei päässyt ennenkun kyyneleet nousivat silmiin ja hän kääntyi pois huoahtaen: — Hyvä Jumala kuinka olette kärsinyt!
— Olen kyllä, mutta nyt minulla onkin vapaakirja, joka tepsii. Vieläkö kukaan teistä pitää minua kavaltajana?