Kun Lascy palautti joukkonsa Lappeenrannasta, vietiin myös vangit mukana. Siinä oli kirjava joukko miehiä, naisia, lapsia, toiset sairaita, toiset kuolevia, kaikki surun murjomina. Kasakkojen vartioimina näitä onnettomia kuljetettiin Viipurista Sisä-Venäjälle, aluksi kenraali Kranashukin komennossa. Tämä oli reipas, seitsenkymmenvuotias, kookas ukko, lonkkaan sattuneesta luodista onnahtava. Hänen lyhyt vaalea tukkansa, tuuheat, ijästä huolimatta vielä ruskeat viikset ja upea ryhti saattoivat luulemaan häntä parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Hänestä, joka oli tottunut käskijävaltaan, olivat suomalaiset ainoastaan uppiniskaisia luonteita, joita piti kurittaa, kunnes vihdoin oppisivat tinkimättä alistumaan Venäjälle. Ei siis yhtään kursailtu, ja kauhulla valitti sodan jälkeen moni vapautettu sitä kovuutta, millä kenraali kohteli komentoonsa annettuja. Yleinen kurjuus pakotti vihdoin jättämään joukon naisia ja lapsia venäläiseen Suomeen. Niitä, joiden sallittiin jäädä Valkjärvelle, olivat myös Maria Sprengtport ja Leena. Paikkakunta oli köyhä, jokainen mökki oli sullottu täyteen sotamiehiä, joiden parissa asujamet saivat tulla aikaan miten osasivat. Vankien tulo ei suinkaan huojentanut asukasten mieliä, mutta ei sentään valitettu. Olivathan nuo muukalaiset kyllin onnettomat, ja tulivathan ne rakkaasta kotimaasta, ruotsalaisesta Suomesta.
Wrangelille oli suurena lohdutuksena saada jäädä Valkjärvelle, sillä olihan se vielä Suomenmaata ja oltiinhan maanmiesten parissa. Yhteiset surut synnyttivät keskinäistä luottamusta tulokkaiden ja vastaanottajien välillä, ja aikaa voittaen sydämmet aukenivat. Kolmekymmentä vuotta sitten olivat kylän asukkaat kokeneet samaa, kärsimykset olivat niin samankaltaiset, ja vihdoin lapsetkin huomasivat, etteivät nuo kaukaa tulleet olleet muukalaisia, vaan rakkaita sukulaisia, jotka Jumalan tahdosta olivat joutuneet samoihin koettelemuksiin kuin kotoväkikin. Yksi kuitenkin yhä pysyi itseensä sulkeutuneena, niin että hänet vihdoin jätettiin yksinäisyyteensä. Maria Sprengtport ei sanoin eikä kyynelin purkanut suruaan. Hän oli enemmän kuvan kuin ihmisen kaltainen. Toiset pitivät häntä kovana ja kylmänä, toiset luulivat huomaavansa hänen piirteissään kätkettyä surua, kun joku illan rauhassa tarttui pirtin kanteleeseen ja soitti virren, tahi kun lapset, kädet ristissä, lukivat rukouksiansa. Maria ei huomannut, että hänelle tahdottiin olla myötätuntoisia, ja tämä kylmäkiskoisuus vaikutti vihdoin, että itsekukin vetäytyi pois hänestä, kun hän ei enään näyttänyt olevan kenenkään ihmisen tarpeessa.
Jo oli syyskuu loppupuolellaan, ja syksy alkoi päästä oikeuksiinsa. Silloin täytyi näiden ihmisjoukkojen pysyä huoneissa, mitenkuten sovittautumalla. Ankara talvi oli tulossa, mutta pikemmin kuin aavistettiinkaan rupesivat rivit harventumaan. Nuo kauan hautaamattomat ruumiit Lappeenrannassa saastuttivat ilman ja synnyttivät tauteja ei yksistään lähiseuduissa vaan kaukana ylt'ympäri. Kuten raivoisa murhanenkeli lensi rutto paikasta paikkaan, niin että kokonaiset pitäjät olivat saastutetut. Ei kauan kestänyt ennenkuin väestö Valkjärvellä alkoi sairastaa kuumetta, joka vaati yhä useampia uhreja. Avuttomina ja toivottomina horjuivat ne, jotka vielä kykenivät liikkumaan, vuoteenomaisten ja hourailevien keskellä. Pirtit, riihet ja ladot olivat muuttuneet sairashuoneiksi, joissa ihmisiä makasi vierekkäin lattialle levitettyjen olkien päällä tahi niiden puutteessa paljaalla lattialla. Kuolema toimitti ahkerasti niittoansa, kurjuus lisääntyi joka päivä, mutta missä muut sortuivat, siellä kesti majurin tytär. Maria Sprengtportiin ei pystynyt rutto enemmän kuin valitus ja kyyneleetkään, ja vihdoin olivat hän, Leena ja eräs vanha krenatööri tuvassa ainoat, jotka vielä kestivät.
Valkjärvelle saapumisesta saakka ei ollut Mariassa, mikäli ihmisen silmä voi nähdä, ollut tunnetta eikä tarmoa, mutta kun kaikki muut sortuivat, virkosi hän ja kulki uskollisena vartijana pirtistä pirttiin, vuoteelta vuoteelle, yhtä laupiaana venäläisille sotureille kuin omillekin. Löfvingin vaimon mielestä olivat kuitenkin vieraat soturit yhä vielä Ruotsin ja semminkin Suomen vihollisia. Niistä pitäköön vanha Iivana-äijä huolta. Leenasta oli Marian hyvyys liiallinen, hän sitä suorastaan moitti. Maria siihen ei vastannut mitään, ja vihdoin Leenakin itsekseen ihmetteli tuota nuorta tyttöä, joka ilman nähtävää kärsimystä tyynenä ja jäykkänä väsymättä suoritti vapaaehtoista tehtäväänsä, lievittäen vihollisten ja ystävien kohtaloa. Vanha Iivana auttoi minkä voi. Moni kuoli, toiset paranivat heidän hoimessaan, toiset taas elivät riutuen ja ilman toivoa. Entiseen tapaansa kulki Maria eräänä sunnuntai-aamuna sairasten sotilasten, hourailevien naisten ja itkevien lasten kesken, kun kolmivaljakon vetämät vaunut ajoivat pihaan. Nuori venäläinen upseeri astui niistä kiireesti alas ja huusi kiivaasti Iivanaa, joka lakki kädessä tuli häntä vastaan.
— Missä ruhtinas Mirovitsh on?
— Luulen hänen olevan tuolla, vastasi sotamies viitaten pirttiin, jossa Maria oli seisahtunut kuuntelemaan keskelle lattiaa. Puoli-avoimen oven kautta hän näki, että tulokas oli Attila. Tämä riensi sisään, ja nyt he seisoivat vastatusten, mutta Attila ei näkynyt enään tuntevan Mariaa.
— Oletteko te neiti Sprengtport? huudahti hän hetkisen päästä hämmästyneenä. Olivatko nämät kalpeat, riutuneet kasvot, tämä lasimainen katse todellakin tuon äsken niin eloisan tytön omat. Epäröivänä, tuliko hänen poistua vai jäädä, Maria ei liikahtanut. Silloin kysyi Attila kunnioittavasti, melkein sydämmellisesti: — Tunnetteko minua?
— Tunnen, vastasi Maria jäykästi ja kylmästi.
— Te elätte tässä kuolon valtakunnassa menehtymättä, yksinomaan tehdäksenne hyvää!
— Sitä en tiedä.