Tasma. Tahdotteko siis kuulla minua.
Maria. Oi, sangen mielelläni!
Tasma lykkäsi pois tuolin jossa hän oli istunut, ja kyykistyi lattialle kädet helmassa ristittyinä. Maria seisoi vielä, mutta laskeutui istumaan vihdoin hänkin, nojaten päänsä muuria vastaan, Tasman surumielisellä äänellä kertoessa:
— Mieheni oli rakentanut meille oman mökin Käkisalmen luona, mutta kun sota alkoi, otettiin Antero sotamieheksi. Löfving ja hän olivat ystäviä ja joutuivat samaan komppaniiaan, kestäen sitten yhdessä vaihtelevia kohtaloita. Löfving sai pian kätkeä rakkaan vaimonsa maan multaan. Katkera oli hänen surunsa, ja kun me molemmat itkimme vainajan ruumiin ääressä, pyysi hän minua ottamaan luokseni hänen silloin yksivuotiaan poikansa, ja otinkin hänet, vaikka minulla jo oli kaksi muiden turvatonta lasta. Mutta sitten lähti Löfving muille seuduille, enkä moneen vuoteen tiennyt hänestä muuta kuin mitä Anterolta kuulin, kun hän joskus kävi kotona. Isonvihan verineen ja kauhuineen tunnette, mutta sekin, niinkuin kaikki muu, päättyi. Nääntyneenä makasi Suomi verissään. Kuoleman rauha oli kaikkialla vallitsemassa. Itse vihollinenkin tunnusti kurjuutemme ja rupesi säälimään. Kaikki olivat kohtalonsa alle alistuneet, kaikki paitsi kivekkäät. He uhmasivat ja tekivät maan valloittajille kaikkea vahinkoa mitä voivat. Voittajat vimmastuivat uudestaan, ja kun kivekkäät jo olivat poistuneet, kostettiin syyttömille vaimoille ja lapsille miesten teot. Siten tulivat sissit maan kovimmaksi kiroukseksi, ja — tuskallista sanoa — mutta pahimpina heistä mainittiin Löfvingiä ja Anteroa.
Oli jouluaatto, ja monista ajoista oli Antero tullut muutamiksi päiviksi kotiin. Löfving ja hän olivat päättäneet lähteä kolmantena joulupäivänä ryöstämään suurta kuormastoa, jota kasakat kulettivat sisämaahan. Siihen aikaan ei kukaan rohjennut asua maantienvarrella eikä kylissä, ja sentähden olimme mekin laittaneet suojan erämaahan. Pieni ja köyhä se oli, mutta lapset ja minä saimme Anteron heltymään, niin että hän päätti purkaa kauppansa Löfvingin kanssa. Joulupäivänä tuli Löfving meille katsomaan poikaansa, jota hän ei ollut nähnyt viiteen vuoteen. Poika pelkäsi isäänsä, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Löfving, joka muutoin ei välittänyt elävistä eikä kuolleista, itki ja koetti lepyttää poikaa, joka kuitenkin pakeni häntä. Löfvingin meillä ollessa pyysi Antero hartaasti häntä jättämään viholliset rauhaan, sillä kyllä naiset ja lapset saavat hengillään maksaa mitä sissit hyötynevätkin. Mutta turhaan hän puhui, ja ystävät erosivat kiivaassa riidassa. Kohta sen jälkeen astui sisään muutamia venäläisiä sotureita, ja lepyttääkseni heitä juoksin heitä vastaan ja heittäydyin ensimmäisen eteen polvilleni, Anteron tarjotessa aseettomana leipää. Heltyneinä kokoontuivat miehet leimuavan pesän eteen ja jakoivat lapsille rensseleistään mitä riposi.
Niin kului hetki ikäänkuin ystävien kesken, vaan vieraat koettivat kaikin mokomin tiedustella kuulumisia Löfvingistä ja lupasivat enemmän kuin mitä siihen aikaan kellään Suomessa oli, jos auttaisimme heitä elävänä tai kuolleena saamaan Löfvingin heidän haltuunsa. Vihdoin he kuitenkin huomasivat houkutuksensa turhiksi, ja päällikkö pyysi miestäni viereensä tupakoimaan. Minä taas panin nauriita paistumaan tuhkaan ja pyysin vieraita syömään. Lapset tunkeutuivat heidän ympärillensä, ryssä oli juuri leppeästi puhunut omaisistansa Donin varrella ja otti pienimmän tytön syliinsä. Silloin astui Löfving sisään, katseli hetkisen ympärilleen ja ampui miestäni sydämmeen.
Maria. Kuinka se oli mahdollista? Olivathan he ystäviä!
Tasma. Niin Anterokin uskoi.
Maria. Mitä teitte silloin?
Tasma. Minä? Minä en tehnyt mitään, sillä kirkuen löi Attila käsivartensa kaulani ympäri. Yksi venäläisistä veti miekkansa, mutta enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa silmänräpäyksessä hän kaatui pää murskana. Kaksi kasakkaa, jotka riensivät apuun, kaatuivat niinikään, mutta Löfving syöksyi kuin susi ulos poikansa kanssa.