Maria. Entä te ja lapset?
Tasma. Hyvä on kasakka ystävänä, mutta viha tekee hänestä perkeleen. Löfving pääsi pakoon, koska hän vielä on hengissä, mutta minut suljettiin tainnoksissa lasten kanssa palavaan mökkiin.
Tasma vaikeni. Yli 20 vuotta oli vierinyt siitä päivästä, mutta vieläkin tukahuttivat nämät muistot hänen äänensä, eikä Mariakaan rohjennut enempää kysyä. Vihdoin jatkoi murheellinen nainen:
— Jumala ei sallinut minun kuolla, sentähden virkosin ennenkuin savu tukehutti minut ja sieppasin ainoan lapsen, jonka sain käsiini. Se oli Attila ja hänet viskasin ulos akkunasta. Yksi kasakka aikoi syöstä minut takasin tuleen, mutta toinen veti minut ulos. Yö oli kylmä, ja mökkiin paloivat sinne jääneet lapseni, mutta silloin en sitä paljon tajunnut. Minä ja poika kuljetettiin yhä kauemmaksi monien satojen muiden kanssa Venäjän metsiin.
Kaikkien kärsimysten perästä tuntui lepo siellä suloiselta. Vanhat tuuheat tammet, saarnet, niinipuut, kuuset ja männyt tarjosivat tuoksuvaa siimestä. Tämän viheriöivän seudun läpi virtasi Wolgan mahtava vesi, ja sen rannalle jäimme. Meidän miehet osasivat rakentaa laivoja Venäjän jokia varten. Naiset ja lapset saivat avustaa miehiä. Meidän kaltaisille kurjille olisi elämä tässä ihanassa seudussa ollut lievitystä, ellei koti-ikävä olisi vaivannut ja saanut useimmat miehet yrittämään pakoa. Valitettavasti se ei onnistunut, ja nyt vasta meille kovat päivät koitti. Meidät määrättiin vietäviksi kruunun tiloille, miehet neljä yhdessä kahlehdittuina rautakankeen. Mutta sitä ennen… Tasma vaikeni kauhun valtaamana.
— No, mitä? kysyi Maria kiihtyneenä.
— Voi, voi rakas neiti! Vangit olivat polttoraudalla merkittävät.
— Kauheata!
Tasman ääni kävi vaikeroivaksi. — Tulipunaisella kämmenenmuotoisella raudalla, jonka pohjassa oli Venäjän kotka, painettiin merkki poskeen. Kauhea oli nyt varmuus, ettei yksikään meistä pääse siitä vapaaksi eikä palaa kotimaahan. Naisten ja lasten vuoro oli kohta tuleva ja tulikin. Mutta kämmen oli liian leveä pienille poskille ja merkki painettiin sentähden heidän hartioihinsa. Voivotus nousi ylimmilleen. Attila raukka tiesi, että meidän vuoromme yhä läheni, ja itki. Kun meihin tartuttiin, musteni aurinko silmissäni, mutta ihmeellinen voima kannatti minua. Juuri samana hetkenä saapui muutamia loistavasti puettuja ratsastajia. He suuntasivat meihin päin, minä tempasin itseni irti, syöksyin heitä kohden ja heittäydyin hevosten jalkojen eteen. Sidotuilla käsivarsillani viittasin noiden onnettomien puoleen tulirovion ääressä ja pyysin heitä pelastamaan lapseni. Ratsastajat pysähtyivät, neuvottelivat ja lähtivät väkijoukkoa kohden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen antoi yksi herroista rahakukkaronsa sille, joka täällä komensi. Tämä vei Attilan vieraan luokse, joka oli ostanut hänet. Sillä aikaa oli poika merkitty, mutta nyt hän ei ollut enään kruunun oma. Ja sama herra osti minutkin. Arvatkaa kuka hän oli?
Maria tuijotti kalpeana ja liikutettuna Tasmaan, voimatta lausua sanaakaan, mutta hänen kyyneleensä virtasivat viljavasti.