— Te tunnette hänet. Isäntäni on parooni Buddenbrock.
Maria ei voinut vastata, hän vaan nyyhki ääneen.
— Älkää itkekö enään, sanoi Tasma hiljaisesti. Hän vei meidät muassaan, ja siten tulimme Moskovaan. Siellä oli siedettävämmät olot, sillä parooni oli hyvä herra.
Mutta Mariaa ei mikään voinut lohduttaa. — Oi Jumala kuinka olette kärsinyt. Voi vankiraukkoja! Ja Attilakin. Kuinka voittekaan enää pysyä hengissä niin suuressa surussa?
Tasma risti kätensä. — Jos suru voisi tappaa, niin olisin aikoja sitten kuollut. Mutta sairastuin kuitenkin, niin ettei kukaan luullut minun toipuvan, ja siitä ajasta olen ikäänkuin muuttunut. Ihmiset pelkäävät minua ilman syytä, sillä se voima, joka minulle on annettu, on Jumalalta saatu, ja hänen asioitaan olen koettanut ajaa.
Tuon Maria käsitti. Kovien koettelemusten kautta oli Jumala ottanut tämän naisen yhdeksi valituksensa. Ikäänkuin salaisen voiman lumoamana tuijotti hän yhä tietäjättäreen.
Maria. Milloin palasitte Suomeen?
Tasma. Täällä olen ollut monta vuotta. Ensikerran tulin tänne paroonin kanssa, sillä kun hän minut osti, niin olin hänen.
Maria. Oi, Tasma, oletteko orja?
Tasma. Olen tämän maallisen elämäni aikana. Mutta aikani ei ole enään pitkä. Tuskin käsittänette kuinka lohduttava se tieto on. Olette vielä nuori, mutta minulle on kuolema ikäänkuin valo ylösnousemisen aamusta. Ajattelen häntä, joka kantoi ristin kaikkien meidän puolestamme. Ette usko kuinka minä iloitsen siitä ajatuksesta, että saan laskeutua levolle ainiaaksi. Tämä kuihtunut ruumis on kerran uudistuva ja kirkastuva luojani edessä, ja Jeesus on kaikkien edellämenneiden rakkaitteni edessä sanova, että olen hänen niinkuin hekin.