Maria. Kukapa epäilisi kun on valittava, tahdommeko rauhan omassa, itsenäisessä maassa vai lakkaamattoman sodan kirousta ja lopullista perikatoa.

Attila. Niinpä teistä. Mutta mitä nuo muut sanovat, kun täytyy toimia. Suomen täytyy olla yksimielinen toimiakseen pontevasti ja osoittaakseen, että se osaa itse ottaa ohjakset käteensä.

Maria. Suuri pohjoismaiden sota opetti meille paljon. Olen kuullut miestemme puhuvan, mitä he vankeina Siperiassa ajattelivat maansa kohtalosta. Ja kun he sitte palattuansa kotia näkivät kaikki raunioina, sanoi moni, että Ruotsin aika oli mennyt. Kun pakolaiset vihdoin palasivat Ruotsista, ei heillä ollut enään muuta tuomisia kuin se, etteivät enään ymmärtäneet kansansa kieltä. Olen kuullut kuinka katkerasti soturimme valittivat isänmaan kohtaloa, ajatellessaan että nuoriso nouseva ei enään ymmärrä toinen toisensa kieltä.

Attila. Tähän kokemukseen täytyy meidän perustaa tulevaisuutemme. Vedotkaa isonvihan muistoihin, kun käännytte kansan puoleen. Opettakaa sitä toimimaan miehenlailla. Se kuulee ja seuraa teitä, kun te keväällä levitätte keisarillista manifestia. Oi Maria, jos tietäisitte, mitä tämä ajatus on minulle, joka olen alottanut elämäni vankeudessa ja kaksitoista vuotiaana saanut orjanpolttomerkin hartioihini!

Maria. Oi niin!

Attila. Mutta Jumalan kiitos, nämät surut ovat laajentaneet sydämmeni niin, että siihen nyt mahtuvat kaikki kärsivät olennot ja että se nyt tykyttää ihmiskunnalle eikä vaan omalle onnellensa ja voitollensa. Se ajatus, ettei vastaisten sukupolvien tarvitse enään kärsiä niinkuin me, antaa hengelleni siivet ja valmistaa minua kohtaamaan mitä vaaroja tahansa, jos vaan sillä voin luoda valoisampia päiviä jälkeläisillemme.

Maria. Kiitos!

Attila. Mutta teidän puolestanne olen levoton. Minua pelottaa teidän turvallisuutenne, kun ryhdytte tehtäväänne.

Maria. Itse tahdotte kaatua, jos siksi käy, mutta minulle ette soisi samaa onnea.

Attila. Kansallamme ei ole varaa menettää sellaista kuin te. Tiedän että autatte minua ja voitte saada enemmän aikaan.