— Kornatus veli, keskeytti Löfving pojan puheen, lieventääksensä hänen kiivauttansa, tekisit minulle hyvän palveluksen, jos saisit tuon härkäpään järkiinsä. Minulle se ei onnistu.
Ällistyneenä varoitti Kornatus: — Teidän ei pitäisi jättää armeijaa.
Missä kuninkaan upseerit johtavat, ei ole kukaan liian hyvä seuraamaan.
— Mutta, niskoitteli Martti, jos saamme nyt yhtä kelvottoman päällyskunnan kuin viime sodassa, niin käy yhtä hullusti kuin silloin. Kaikki vapaaehtoiset, joita olen tavannut sanovat, että Löfving vie heitä taisteluun kuin mies, mutta kuka tietää mitä kenraalit tekevät.
Sepä oli Kornatuksesta liikaa. — Huuti poika! Olen taistellut niiden rinnalla, ja tiedän, että yksi ruotsalainen vetää vertoja viidelletoista viholliselle. Vereni on vuotanut heidän verensä sekaan Narvasta Pultavaan asti, ja entäs sitä kunniata minkä me saavutimme!
Leena, joka tähän saakka oli valjennut, lausui oikein soturin ryhdillä katsellen Kornatukseen terävästi: — Te, jotka taistelitte kuninkaan kanssa Venäjällä, saitte kunnian, me täällä Suomessa näimme kurjuutta ja häpeää.
— Siis, me muodostamme vapaajoukkoja, väitti Martti.
Mutta siihen ei suostunut Kornatus. — Yksi kuningas, yksi valtakunta, yksi armeija, se on jotakin kokonaista, johon voi luottaa. Vapaajoukkoja en sietäisi.
Puoleksi uhmaten sanoi Leena: — Keneenkä voi kuningas luottaa ellei Löfvingiin? Herrojen kehnouden tähden karkasivat miehet viime sodassa, mutta kun Lybecker vihdoin kutsuttiin pois ja Armfelt sai päällikkyyden, kuka muu silloin kokosi miehet armeijaan kuin Löfving? Armfelt taisteli kuin mies, mutta kaikki oli jo myöhäistä. Meidän rykmenttimme marssivat Ruotsiin, ja kuka vaan pääsi meni samaa tietä, kaikki paitsi Löfving ja hänen kivekkäänsä. Ne eivät tunteneet pelkoa ollenkaan, ne panivat henkensä alttiiksi.
Ikäänkuin omiin mietteisiinsä vaipuneena puhui Löfving enemmän itsekseen kuin muille: — Siihen aikaan arvosteli Österman pääni 300:ksi ruplaksi, mutta ei ollut kavaltajaa yhtäkään.
Miehensä sanojen elähyttämänä, jatkoi Leena: — Rauhan jälkeen unohti Ruotsi, että Löfving oli kahdenkymmenen vuoden aikana jättänyt henkensä alttiiksi valtakunnan puolustuksessa, ja kerjäläisenä sai hän etsiä leipäänsä. Nyt kun vaara taas uhkaa, riensi hän samoihin vaaroihin, samoihin kärsimyksiin. Ja nyt tahdotaan sitoa hänen kätensä, ja ottaa häneltä hänen vapaaehtoisensa.