Entisen kivekkään ryhti kävi ylpeäksi: — Viipuri on meidän, ja jos kerran vedämme miekan tupesta, niin emme sitä sinne pistä takaisin, ennenkuin Suomi on yksi eheä kuin ennen isoavihaa.
Attila hymyili synkkänä ja epäilevänä: — Niin te luulette.
— Niin ajattelevat kaikki rehelliset miehet Ruotsin valtakunnassa.
— Ehkä, mutta eivät ainakaan ne, jotka ovat menneet kuolemaan sentähden, että Ruotsi on joko liian voimaton tahi välinpitämätön pitääksensä Suomea.
— Valehtelette! tiuskasi Löfving. Näyttäkää yhtä edes.
Attila nousi: — Noista monista tiedän yhden, joka oli syntynyt Valkjärvellä, ja jolla oli Narvassa syntynyt ystävä. Kun suuri pohjoismainen sota alkoi, lähtivät he yhdessä Wrangelin armeijaan. Narvan taistelussa joutuivat he vangiksi, mutta molemmat karkasivat ja parin vuoden päästä tapasivat he toisensa Muolassa ja vangittiin taas Pähkinäsaaren luona. Venäjältä karkasivat he vieläkin yhdessä, ja yhdessä heidät sitten nähtiin kaikkialla missä vaara oli suurin. Heidän ystävyytensä oli ihmeteltävä.
Löfving, istuen uunin ääressä, oli laskenut piipun alas. Hän unohti polttamisen ja vastasi hiljaisena: — Sitä uskollisuutta, joka syntyy vaarojen kesken, eivät käsitä rauhan miehet. Sitä olen kokenut.
Attila jatkoi uudestaan istuutuen: — Sen tiedän, mutta niiden, joista puhun, oli laita varsin omituinen. He olivat kaikista urhoollisimmat, mutta sittenkin luonteiltaan jotensakin erilaiset. Toinen oli laupias ja lämminsydämminen, ansaitseva samaa rakkautta, jolla hän itse rakasti. Toinen oli rohkea, kova ja kylmä, mutta ylevämielinen, jalo ja hyvä — jos hän tahtoi.
— Tahtoi! huudahti Löfving kiihkeästi. Hyvä on sanoa. Hän oli ponnahtanut ylös, mutta istuutui taas, ja Attila jatkoi tyynellä vakavuudella: — Kaksi veljeä saattaa väärin käsittää toisensa, kadehtia toisiansa, kinata ja erota vihassa, mutta nämä kaksi eivät semmoista ymmärtäneet. Mitä toinen tahtoi, sitä oli jo toinen ajatellut, mihin toinen ryhtyi, sitä riensi toinen panemaan toimeen, ja missä vaara oli suurin ryntäsi kumpikin esiin suojellaksensa toista. Ja kuitenkin — —
Löfving katseli Attilaa terävästi silmiin: — Mitä tarkoitatte?