Tyynesti, ikäänkuin ei asia olisi kumpaankaan koskenut, kertoi Attila: — Isonvihan verisen kauhun tunnette. Mutta siitäkin tuli loppu, ja nääntyneenä makasi Suomi paarilla. Kuoleman rauha vallitsi kaikkialla, sillä itse vihollinenkin sääli onnettomuuttanne.
— Niin tosin, myönsi Löfving kalpeana, kuoleman rauha. Sitä ennen oli
Suomi kuitenkin itkenyt verta.
— Mutta kaikki alistui vihdoin kohtaloa alle, kaikki paitsi noita kahta ystävää ja heidän rajut miehensä.
— Mitä se teitä koskee? kysyi Löfving uhmaten.
— En puhu itsestäni, puhun kivekkäistä. He yhä uhmasivat ja tekivät maan valloittajille vahinkoa minkä voivat. Viholliset olivat leppyneet, mutta kivekkäät virittivät uudestaan heidän vihansa, ja kun sissit olivat kadonneet kuin salama pilvessä, silloin saivat naiset ja lapset kärsiä koston heidän teoistaan.
— Aina on maalla viisaita, kun hätä on merellä, vastasi Löfving ylpeästi, mutta Attila ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan horjumatta: — Siten tulivat kivekkäät kaikissa tapauksissa maan pahimmaksi kiroukseksi, ja pahin niistä oli Löfving.
— Kyllä, niille jotka kavalsivat kuningastansa.
— Niin te sanotte, mutta ystävänne Sakari näki sen turmion, mikä kivekkäistä tuli, ja tahtoi ehkäistä heidän turhat taistelunsa. Ystävä tahtoi säästää maata, kun se ei enään ollut pelastettavissa, mutta Löfving pysyi leppymättömänä.
— Siinä tuomitkoon Jumala ettekä te. Tahdon kuulla niiden nimet, jotka rohkenevat väittää, että Suomi oli vapautettu velvollisuudesta taistella vapautensa ja kuninkaansa puolesta.
— Sitten kun moni muu oli sitä sanonut, sanoi sitä Sakarikin.