— Sakari! hän oli konna.
— Ja sittenkin olitte hänen ystävänsä kunnes tulitte hänen murhaajakseen.
— Oikeastaan hän kavalsi minut, kuninkaansa ja Ruotsin valtakunnan.
— Hän ei kavaltanut, mutta sanoi totuuden teille ja miehillenne, mutta te ette tahtoneet häntä kuulla.
— Emme tahtoneet, emmekä rehellisinä ruotsalaisina tahdo vastakaan.
— Mutta saattaa tulla se päivä, jolloin myönnätte, että isäni oli oikeassa.
Löfving ponnahti pystyyn: — Isänne? huudahti hän kauhistuneena; voisitteko sanoa ne sanat Jumalan edessä?
Attila lähestyi muutamia askeleita. — Voin, Löfving, olen Sakarin, teidän ystävänne poika. Olen se lapsi, joka leikki teidän Marttinne kanssa vaimonne kuoltua ja kun ystävänne vei kodittoman poikanne vaimonsa hoidettavaksi.
Löfvingin sydän ikäänkuin lakkasi tykyttämästä. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltansa, ja lasimaisella katseella tuijotti hän Attilaan. — Elävän Jumalan nimessä, älkää pettäkö minua, puhkesi hän vihdoin sanomaan.
— Oma äitini, vastasi Attila, on tämän kaiken minulle kertonut.
Sentähden tunnen teidät ja tiedän kuka olen.