Attila teki lähtöä, kun Maria isän viitta olallaan ja patja kainalossa palasi. Nähdessään vieraan miehen vieraassa univormussa pysähtyi hän äkkiä ällistyneenä katsellen vuoroon Löfvingiin ja vieraaseen. Tuo on kaiketi se ryssä, josta Tapani puhui.
Attila huomasi hänen hämmästyneen katseensa ja sanoi kahdella päällä lähteäkö vai jäädä: — Älkää peljätkö minua.
Ne sanat saivat Marian taas toipumaan. Katsellen Attilaa silmiin vastasi hän: — Aseellistakaan miestä en pelkäisi Löfvingin rinnalla.
Löfving loi silmänsä kumpaankin ja kysyi Marialta: — Onko Martti kertonut että hänellä pienenä oli Sakari niminen leikkikumppani?
— On; se oli hänen kasvatusveljensä kun häntä hoidettiin Walkjärvellä.
Kuuden vuoden ikäisinä joutuivat he erilleen.
— Ja nyt ovat kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisiä. Sakari seisoo tuossa.
Sanomattomasti hämmästyneenä nosti Maria kauniit silmänsä Attilaa kohden: — Onko se totta?
Attila läheni häntä. — On. Olen Suomesta kotoisin, yhtä varmaan kuin kukaan teistä.
Nyt astui Löfvingkin lähemmäksi ja lausui avomielisemmin kuin ennen: — Teissä ei mikään muistuta isästänne eikä äidistänne. Sittenkin tuntui minusta ikäänkuin tuntisin silmänne.
Maria seisoi yhä ovenpielessä, mutta astui nyt Löfvingiä kohden ja sanoi: — Isä on vihdoin tullut, mutta hänen täytyi kohta mennä linnaan. Luullakseni hänellä oli käskyjä eversti Willebrandille, mutta hän tulee tänne kohta kun pääsee. Valtiopäivät lienevät nyt päättyneet, mutta isällä oli tuskin aikaa tervehtimiseen, sillä Bildstein ja Grönhagen veivät hänet mukanaan, vaikka hän oli niin väsynyt, että tuskin pysyi jaloillaan. Vanhat haavat ovat isää kovin vaivanneet matkalla; toin hänelle patjan, jotta hänellä kohta olisi jotain mihin nojautua.