Marian kylmyys vaikutti Attilaan vastenmielisesti.
— En tahdo enään häiritä, sanoi hän Löfvingille, tarttuen hattuunsa ja hansikkaihinsa.
— Meitä ette häiritse. Majuri ei ehdi varsin pian, ja neiti on tottunut sotilaihin.
Attila epäillen jäi.
— Älkää vielä lähtekö, pyysi Löfving. Tahtoisin mielelläni kuulla enemmän entisen ystäväni pojasta. Elääkö äitinne.
— Elää. Hän hoiti minua lapsena. Mutta sittemmin ovat hänen päivänsä kolkot ja ihmeelliset. Elämän suuret murheet ovat painaneet hänen sieluansa, ja niistä hän on saanut kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Hän voi ennakolta sanoa ja varoittaa semmoisista, mitä ei kukaan aavistakaan.
Marian kylmyys hävisi tätä kuullessa. Kääntyen Attilaan kysyi hän: —
Voiko murhe tehdä ihmisen semmoiseksi?
— Ainakin sanoo äitini, että tuska, murhe ja kaipuu ovat hänet semmoiseksi tehneet.
— Entä te? kysyi Löfving. Kuinka olette tulleet siksi, mikä olette?
— Ihmettähän se oli. Neljäntoista vuotiaana leikin eräänä päivänä muiden sotavankien lasten kanssa Wolgan rannalla. Sinne tuli eräs kenraalin poika opettajansa kanssa soutelemaan kymissä. Huimapäinen poika juoksi kapealle laudalle, joka oli laskettu kahden proomun väliin, putosi siitä veteen ja upposi, vaikka koetimme auttaa. Kun kenraali sai tietää, että minä oman henkeni uhalla olin nostanut hänen kuolleen poikansa, tahtoi hän minua palkita, ja lopulta hän otti minut kasvatuspojakseen.