— Siis olette kasvatettu Venäjällä? kysyi Löfving.
— Ainoastaan kuudentoista vanhaksi. Kasvatusisäni oli synnyltään saksalainen ja palasi rauhan jälkeen Mainziin. Siellä sain sen kasvatuksen, joka teki minut mieheksi.
— Ja nyt palvelette Venäjän lippua?
— Niin teen. Pari vuotta sitten tarjosi minulle Viipurin komentaja, paroni Buddenbrock, paikan luonansa Viipurissa. Edullisempiakin paikkoja oli minulla tarjona Saksassa, mutta kasvatus-isäni oli kuollut, olin yksin ja halusin palata tänne.
Maria oli tarkkaan kuunnellut; isän viitta alkoi tuntua painavalta ja hän etsi seinästä naulan, johon sen panisi riippumaan. Mutta naula oli liian korkealla, ja kun Attila huomasi hänen yrityksensä, tarjoutui hän auttamaan, mutta Maria kääntyi pois.
— Miksi en saa teitä auttaa? kysyi hän ystävällisesti.
— Autan itseäni, vastasi Maria ylpeästi.
— Vai niin, ymmärrän! Attila vetäytyi kylmästi syrjään.
Maria katseli häntä tutkivaisesti. Ehkä oli hän ollut väärässä, ehkä mennyt liian pitkälle. — Miksi, kysyi hän vienosti moittien, olette vihollistemme puolella, vaikka synnyitte Ruotsin lipun alla?
— Miksi on niinipuu niinipuu ja mänty mänty? Miksi ette te jäänyt
Siperiaan, vaikka synnyitte siellä?