Maria. Sitä pahempi teille, sillä joko ette ole tarpeeksi tiedustellut, tietääksenne kuinka tämän köyhän Suomen palasista on tapeltu, tahi ei meidän kärsimyksemme teitä liikuta. Olette ehkä valmis minä päivänä hyvänsä lisäämään niitä.
Attila katseli katkerin mielin avaruuteen ja äsken ruskeat posket olivat nyt kalpeat.
— Tämä päivä on opettanut minulle paljon, sanoi hän. Kun siellä kaukana ikävöitsin päästä tänne, riemuitsin toivossa saada vihdoin rakkaudessa ja yksimielisyydessä nähdä näitä synnyinseutujani. Toivoin vielä kohtaavani isän ja äidin ystäviä, jotka olivat heitä tunteneet ja arvossa pitäneet. Heille kaiketi minä olen tervetullut muistona niistä, jotka ovat menneet, mutta joita ei saa unohtaa, ja luulin ettei entisen ystävän poikaa ainakaan vihattaisi ellei rakastettaisikaan. Nyt olen täällä, mutta unelmastani ei ole mitään toteutunut, ellei talvipakkanen. Se käsi, jonka olen tahtonut ojentaa ystävyydessä, siihen ovat arastelleet tarttua. Ne, joita ikävöitsin ja tahdoin maanmiehinä tervehtiä, ne muljottavat ensin pukuani ja kääntyvät sitten pois ikäänkuin telottajasta. Lyhyt on ollut tervehdykseni täällä, mutta pitkä on oleva jäähyväiseni.
— Kyllä voi maa menettää miehen, jos mies voi menettää maan, sanoi
Maria.
Löfving tahtoi sovittaa. Hän ymmärsi kumpaakin ja kysyi katsellen
Attilaa: — Miksi tulette maan vihollisena?
Attila. En minä mitään taida suurten rajuille riidoille. Minäkö voisin ehkäistä Tukholman ja Moskovan vihan!
Löfving. Tietysti ette, mutta voitte kyllä ratkaista kehenkä liitytte.
Attila. Lähinnä Jumalaa on Suomen mies vaikuttanut sen, että nyt seison tässä.
Maria. Suomen mies!? Pyysikö hän teitä palaamaan?
Attila. Pyysi. Kasvatus-isäni oli kuollut ja minä olin yksinäni, mutta hänen ystävänsä tahtoivat kaikki avustaa minua. Saatoin valita monta uraa, mutta ei yksikään vetänyt minua kokonaan puoleensa. Niin seisoin epäröivänä eräänä suvi-iltana, jolloin aurinko laski Rheinin rantojen taa. Silloin kaikui sävel, siihen liittyi useampia. Ne kasvoivat kokonaisuudeksi ja muodostuivat hiljaa lauluksi, joka herätti lapsuuteni muistoja. — »Yksin istun», kaikui joen toisella rannalla. »Yksin istun», kaikui mielessänikin, ja monet unohtuneet muistot virisivät ja kantoivat minut tänne kotia. Näin mökkimme erämaassa, näin isän ja äidin surussa ja ilossa, mutta ennen kaikkea oman elämäni järven rannalla ja hongan juurella. Näin sen kauhean yön, isäni kuoleman ja äitini surun ja sitten vangitun suomalaisen joukon Venäjän sisämaissa, Suomen kurjuudessaan, niin murheellisena ja kauniina, kehottaen minua tulemaan. Siellä saan tavata sitä mikä vielä on omani, ja ehkä löydän sen tien mitä minun pitää kulkea.