Maria. Kuinka ihmeellistä!
Attila. Sinne, sinne korkeaan pohjolaan. Sinne tahdon, sinne täytyy minun lähteä. Semmoista ei voi kertoa, se on elettävä. Kun tuolla rikkaan luonnon ylellisyydessä ja onnen suosiossa näin elämän loiston, mitä luulette sen minulle olleen? Pelkkä todistus siitä, kuinka köyhä itse olin. Köyhimmälläkin oli isä ja äiti, sisar tahi ystävä, mutta ennen kaikkea oma maa. Siellä saattoi jokainen sanoa: se on minun, täällä minua rakastetaan, sinne odotetaan minua palaavaksi. Mutta jos minulta kysyttiin mihin kuuluin, niin olin juureton, ajelehtiva lehti.
Maria. Mistä sitten tuli se laulu? Kuka osasi laulaa suomeksi kaukana Saksassa?
Attila. Nuorukainen Käkisalmesta, ratsumies, joka oli seurannut Buddenbrockia etelään. Hän ikävöitsi kotia ja veti minut hiljalleen muassaan siihen maahan, josta olin lähtenyt.
Maria. Mutta ei sen kuninkaan luo, jota teidän pitäisi palvella.
Attila. Ehkä palvelette te, ennenkuin kuolemme, keisarillista Venäjän lippua.
Löfving. Varjelkoon Jumala! Ennen kuolkaamme.
Maria. Eikö teitä hävetä nostaa asetta veljiänne vastaan?
Attila. Mitä teette itse, kun kohtaatte meitä, jotka seisomme Viipurissa?
Maria. Viipuri on meidän, ja meidän täytyy valloittaa se takaisin.