Tyynesti vastasi Attila: — Yhtä mahdotonta kuin on sinun käydä meidän kanssamme, yhtä mahdotonta on minun käydä teidän kanssanne.
Martti päästi Attilan käden ja katseli kysyväisenä muita.
— Kyllä näet, ettei hän kuulu meihin, sanoi Maria jyrkästi ja kylmästi.
— Etkö kuulu meihin, kysyi Martti hämmästyneenä. Mihinkä sitten kuulut?
Tottahan jäät tänne.
Attila vetäytyi takaisin: — Minulla on velvollisuuteni niinkuin sinullakin, mutta jos tiemme käykin eri suuntiin, älkäämme riidelkö. Kun sota tulee, silloin on toista, silloin iskekäämme taistelussa.
Martin reipas iloisuus hänen astuessaan sisään oli nyt haihtunut ja pettynyt toivo ilmaantui hänen äänessään, kun hän sanoi: — Luulin sinun halunneen meille kuten kotiisi ja kuninkaasi luo.
— Tahdoin nähdä teitä, mutta meidän täytyy erota. En kuulu enään tänne.
Minun täytyy lähteä.
— Sen kyllä näkee, ilkkui Martti. Olet meille liian komea ja liian järkevä.
— Teet mulle vääryyttä, sillä samalla oikeudella kuin sinä kannat värejäsi, kannan minä omiani.
Attilan kylmä tyyneys ärsytti Marttia vielä enemmän, ja hän jatkoi pilkaten: — Viisas kana munii joskus nokkosiin. Jos olisit ollut siksi viisas, että olisit tullut tänne virsuissa ja sarkatakissa, niin ei olisi sinun tarvinnut puhua kauniisti. Olisimme uskoneet sinua ilmankin, ja siten olisit helpommin voinut vaania asematamme ja sitten luisua takaisin herrasi luo kielimään mitä olit nähnyt.