Menettämättä malttiansa katsoi Attila uhaten kiihkeään vastustajaansa ja vastasi väkisellä tyyneydellä: — Venäjän soturin ei ole tarvis vaania eikä luisua. Siitä saat kohta todistuksen, jos tahdot. Tuossa on hansikkaani!
Näin sanoen viskasi hän toisen hansikkaansa Martin jalkojen eteen. Tämä nosti sen ja sanoi vihan vimmassa: — Olen valmis!
Molemmat olivat valmiit paljastamaan miekkansa, mutta Löfving riensi väliin ja eroitti heidät. — Säästäkää veljesvihat, kunnes tapaatte toinen toisenne lippujen alla! Nyt on minulla valta.
Attila ojensi kätensä Löfvingille. — Hyvästi, sanoi hän. Olette hyvä ja rehellinen vastustaja. Että olen saanut teitä nähdä on minulle kylliksi.
Voimatta enään hillitä harmiansa, riensi hän pois. Mutta Martti ei tyytynyt. Hän kohotti nyrkkinsä ja loi salamoivan katseen Löfvingiin. — Ei tuon olisi pitänyt saada lähteä kurittamatta!
— Anna hänen olla, vastasi Löfving hiljaisesti. Mistä sinä tiedät ketä tässä olisi ollut kuritettava?
Martti vaikeni. Hänestä oli isä käsittämätön. Hänkin lähti.
13.
Kun Martti oli lähtenyt, vallitsi hiljaisuus tuvassa. Löfvingistä tuntui kuin olisi lattia polttanut hänen jalkojansa. Paikalleen uunin ääressä jäi hän seisomaan, mutta piippuansa hän ei sytyttänyt. Maria hyöri, etsiäkseen sijaa isällensä, kun Buddenbrockille aiottua sänkyä ei saanut käyttää. Mutta samassa olikin majuri ovessa, ja huudahtaen: — Isä, isä, riensi Maria häntä vastaan. Löfvingkin tervehti iloisesti, ja paljon oli ystävillä puhuttavaa. Majuri valitti matkan rasituksia, ja semminkin ettei ollut mistään rahallakaan ruokaa saatavissa. Löfving tiesi, että sama oli laita ympäristön kylissä. Rahvas korjasi jo metsiin mitä sillä oli.
— No, hyvä Löfving, sanoi majuri, nyt meillä taas on kaikki valmiina.
Ennen iltaa julistetaan sota.