Majurinrouva. — Sitä en käsitä.
Buddenbrock. — Esimerkiksi minun vaimoni. Hän eräänä iltana sanoi, että hän oli valmis 20 vuotta kestämään tuskia helvetissä, jos saisi ilon nähdä meidän hyökkäävän kostamaan Venäjälle.
Majurinrouva. — Siitä vaan huomaa, ettei Ruotsi koskaan ole kokenut sitä mitä me. Siellä istutaan turvassa, kun meillä kaikki hävitetään ja menehtyy. Ihmetellään sitten meidän pelkoamme. Mutta jos tätä kestää, täytyy meidän turvautua Venäjän ystävyyteen. Ruotsi ajatelkoon sitten mitä tahtoo.
Buddenbrock. — Vahinko vaan ettei Bestusheff kuullut näitä sanoja, mutta onneksi teille, että sanoitte ne vaan minulle.
Majurinrouva. — Jos Hatut tunnottomuudessaan uudestaan heittävät meidät Venäjän ja Ruotsin tykkien väliin, niin eipä heidän olisi pitänyt unhottaa sitä päivää, jolloin tsaari Pietari kuljetti kuningas Kaarlon armeijaa lippuineen, tykkineen Moskovan kunniaportin kautta. Me täällä Suomessa alotimme siitä uuden ajanlaskun.
Buddenbrock punastui nähtävästi ja kääntyi selin rouvaan.
Keskustellessaan olivat vastustajat lähentyneet tuvan peräseinää, ja seisoivat nyt kumpikin Wrangelin edessä. Sprengtport, joka oli tarkasti kuunnellut heitä, sanoi nyt: — Kunnia Kaarlo XII:nen muistolle, mutta väärin hän teki jättäessään Suomen turvattomaksi.
— Jos ei Suomessa ollut hauska, niin eipä ollut hauskaa Ukrainassakaan, naurahti Buddenbrock.
— Eikä Tobolskissa, lisäsi Wrangel virkeästi. Olemme yhtä ja toista saaneet kokea. Kaarlolaisina taistelimme ja voitimme, joutuaksemme vihdoin Tobolskiin.
Nämät sanat viehättivät Sprengtportiakin. Ikäänkuin murtuneena kohotti hän päänsä ja sanoi, silmät säteilevinä: — kyllä tunnemme onnen vaihtelua, mutta miehinä kestimme kaikki. Ja miehuus meille jäi.