— Rientäkäämme kenraalin luo! huusivat vanhat sotamiehet. Kertokaa päällystölle.
— Luuletteko, että olisin täällä, jos ei päällystö olisi saanut raporttini?
— Mitä Wrangel sanoi?
— Mitäkö sanoi? Hm. — Luulin hänen suoraa päätä syöksevän Lappeeseen, mutta ei se niinkään käy ilman käskyä pääkortteerista. Nyt, pojat tiedätte kaikki. Miesten kanssa on suu puhuttava puhtaaksi.
Kolmhalko katseli tyynenä ja vakavana entistä sissiä.
— Te olette kunnon mies. Sen ennenkin tiesin.
— Olitte kai samaa mieltä kuin muut. Koko Suomi kiroili kivekkäitä, eikä ihmekään, sillä turvattomat kärsivät sanomattomasti. Mutta kun kaikki oli pantu yhdelle kortille, täytyihän kaikkea uskaltaa, ja kun armeija ei tehnyt mitään, täytyi meidän tehdä kaikki.
— Nyt tarvittaisiin monta teidän kaltaistanne.
Löfving naurahti. — Kaksikymmentä vuotta sitten oli monta semmoista. Siihen aikaan varttuivat puolikasvaneet pojat yhdessä päivässä miehiksi, ja vaarat kasvattivat parhaita sissejä, sillä armeijassa ei tultu miksikään.
— Senhän me vanhat tiedämme, puhui Hohti. Paitsi sitä lyhyttä aikaa, jolloin Armfelt komensi, luovutettiin, kuten jokainen tietää, Suomi miekan-iskutta.