Kolmhalko kohotti hitaasti suuren päänsä ja katseli taivaaseen: — Voi häntä, joka siihen aikaan toimi täällä kuninkaan nimessä.
— Hän ei tietänyt muusta kuin omasta pelostaan. Mutta sitä emme me kivekkäät tunteneet. Salamana iskimme sinne, missä meitä vähimmin odotettiin. Me kärsimme vilua ja nälkää, tappelimme, kuolimme, mutta mies se, joka parhaiten uskalsi!
Vaijettiin hetkisen. Löfving oli antanut heille paljon miettimisen aihetta. Vihdoin kääntyi hänen puoleensa Kolmhalko:
— Merkillisiä uutisia tuotte Lappeenrannasta. Ehkä tiedätte enemmänkin.
— Tiedän kyllä, nauroi Löfving, mutta merkillisin uutinen on se, että olen tänään päässyt kapteeniksi.
— Kapteeniksi? huudettiin yhdestä suusta.
— Tietysti. Tässä valtuuskirjani. Olen saanut komppaniian Burmeisterin jälkeen, joka on siirretty pohjalaisiin. Nyt olen majuri Sprengtportin komennossa niinkuin moni teistä.
Kolmhalko ja Hohti tekivät hymyillen kunniaa, ja edellinen sanoi: —
Herra kapteeni, minulla on kunnia kuulua teidän komppaniiaanne.
— Ja minulla, ja minulla, kaikui nuorten piiristä, kukin tervehtien jollakin tavoin.
— Hyvä se, sanoi Löfving. Kohta siis palvelukseen. Kaksi teistä rientäköön artellista noutamaan sitä kunnianlahjaa, jonka sain päällystöltä, pikku tynnyriä hyvää Suomen olutta. Sen tahdon nyt teidän kanssanne tyhjentää. Tuokaa tynnyri ja runsaasti pikareita.