— Hugg, vastasi ruotsalainen. Elätkö vielä, ja samassa tuokiossa syleilivät he toisiansa.
— Ovat tuttuja, ihmettelivät nuoret hiljakseen. — Mutta eihän
Kornatuksen nimi ole Hugg, kysyi eräs rekryytti.
Kornatus kääntyi hänen puoleensa: — Armeijaan tullessani sain ruotsalaisen nimen, ja Larsson luulee sen omakseni. Vanha toveri! Hän ojensi kätensä sotavanhukselle.
— Nyt olemme vanhat, ja Kaarlo kuningas on mennyt, sanoi tämä suruisena.
— Taistelkaamme vieläkin kuten muinoin.
— Olkoon, hymyili Larsson, kuninkaan lipun alla kuolkaamme.
Yleinen äänettömyys seurasi. Löfving ymmärsi noiden vanhusten tunteet paremmin kuin yksikään muu, mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa: — Mitä Tukholmasta kuuluu? kysyi hän.
— Pelkkää kurjuutta. Hatut suorastaan myyvät maan viholliselle. Papit ja talonpojat yrittivät vastustaa, mutta mitä voi rahvas tämmöisinä aikoina. Kiitoksia oluesta, se vahvisti minua.
— No, juokaa sitten vielä pikarillinen, kehoitti kapteeni iloisesti.
Vanhus joi, ja Löfvingin käskystä kannettiin hänet riemumarssissa leiriin.