— Tätä toivoen sanon jäähyväiseni.
— Mutta eipä vaan; nyt te Löfving vielä vähemmin saatte lähteä.
Kapteeni ei kuitenkaan taipunut, sillä eihän majuri nyt enään ollut yksin, ja odottajansa oli Löfvingilläkin. Sitä paitsi oli vielä paljon valmistuksia pitkää matkaa varten suorittamatta. Ehkä täytyi kapteenin mennä Tukholmaan saakka, ja sentähden tahtoi hän ennen yötä joutua Porvooseen.
— No, mitä siihen voi, sanoi majuri tarjoten kättä Löfvingille. Tahtosi mukaan olkoon! Jäähyväisemme ovat kuitenkin pian sanottavat. Pian ei minua olekaan enää, mutta erotkaamme kaarlolaisina, iloisella rohkeudella niin elämässä kuin kuolemassa. Hyvästi!
VIII Luku.
Entisyys ja tulevaisuus.
Edellä kerrotusta kohtauksesta oli 12 vuotta kulunut, kun Löfving eräänä syyspäivänä kahden nuorukaisen kanssa saapui Lappeenrantaan. Kapteeni ei ollut astunut tälle maalle sitten kun hän täällä Wrangelin johdolla oli mukana ruotsalaisen armeijan epätoivoisessa taistelussa, ja siitä ajasta oli paljon muuttunut Suomessa. Aadolf Fredrik oli valittu Ruotsin kuninkaaksi, Venäjä ja Ruotsi olivat ystäviä, mutta ystävyys oli ostettu rajamaiden sydänverellä. Venäjän rauhanehdoissa vaadittiin näet uusi kaistale Suomea, ja Ruotsi piti itsensä onnellisena päästyänsä sillä hinnalla pulasta. Aadolf Fredrikin vaalin tähden lahjoitti keisarinna takaisin toisen puolen Suomea. Venäjän kruunulle joutuneille asukkaille vakuutettiin heidän uskontunnustuksensa ja lailliset oikeutensa, ja he olivat vapautetut sotamiesotosta, mutta sittenkin tuotti irtimurtaminen muusta Suomesta semmoisen tuskan ja voipumuksen tunteen, että se likeni täydellistä epätoivoa. Ruotsille jääneessä Suomessa ei ollut suru vähempi. Levottomuus, katkeruus ja kaipuu vaikuttivat kaikkialla sen tunteen, että asema oli mahdoton, ja kysymys milloin uusi isku oli odotettava, ja mimmoiseksi isänmaan kohtalo lopullisesti muodostuu, kyti kaikkien mielessä.
Uusi valtioraja oli avattu pitkin Kymijokea ja siten, että Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna joutuivat Venäjälle. Vedettynä suorana viivana jakoi se kahtia pitäjiä ja kyliä, lukuun ottamatta yhteiskunnallisia oloja, niin että saman pitäjän itäinen osa vannoi uskollisuuden valan keisarinnalle, mutta läntinen Ruotsin kuninkaalle. Ne voivotukset, joita siihen aikaan kuului Suomessa, ja ne kyyneleet, joita silloin vuodatettiin, eivät ole historian lehtiin piirretyt, mutta kansan sydämmessä ne äänettöminä ja salaisina jäytivät luottamusta emämaahan. Isonvihan muistot elpyivät koko hirmuisuudessaan, yhteenkuulumistunne Ruotsin kanssa heikkeni, ankarasti tuomittiin hallituksen kevytmielisyyttä, ja sen anteeksiantamatonta huolimattomuutta puolustuksen aikana.
Kaikki nämä tunteet riehuivat nytkin Löfvingin sydämmessä, kun hän lähestyi entistä Lappeenrantaa. Hänen mieleensä muistui, että juuri tänä päivänä oli kulunut noin 40 vuotta siitä, kun hän täällä oli seisonut eräässä mökissä, aikeissa lähteä vihollisen kuormastoa väijymään ja odottamassa tovereita, jotka olivat luvanneet auttaa häntä. Hänen hengestään oli pantu 300 ruplan palkkio, seudussa vilisi vihollisia, ja niin turvattomana kun hän nyt oli, saattoi minä hetkenä hyvänsä murhaaja ilmaantua. Toverien kanssa tehtyä välipuhetta hän kuitenkaan ei voinut rikkoa. Elävänä tai kuolleena piti heidän tavata hänet täältä.
Vilkastessaan ulos akkunasta, huomasi hän mökin läheisyydessä vanhanpuolisen naisen, joka painoi sormensa huulilleen, ikäänkuin merkiksi, ettei Löfvingin pitänyt puhua. Sitten näytti hän ruskeata nahkavyötä, jonka solki oli suljettu, mutta keskeltä oli nahka katkaistu ja riippuvista päistä vuoti verta. Kun nainen kohotti sen ilmaan, tunsi Löfving sen kumppanin vyöksi ja ymmärsi että se tiesi jotakin vakavaa. Nainen kutsui hänet ulos viittaamalla ja riensi sitten metsään. Löfving seurasi niin nopeasti kuin voi, mutta tienopastaja kiiti vieläkin nopeammin ja katosi välistä näkymättömiin. Hän vaan viittaamalla yhä vaati Löfvingiä seuraamaan. Vihdoin he saapuivat lammen luo, mutta kun Löfving aikoi pyytää selitystä tähän kummalliseen kulkuun, oli nainen kadonnut. Vähän sen jälkeen sai kapteeni tietää, että ne miehet, joita hän odotti, olivat tapetut parin kivenheiton päässä mökistä, jossa hän odotti, ja viimeisenä tapetun miehen vyö riippui sitten kauan puussa tien varrella.