— Sitä ei kukaan meistä tiedä, lausui majuri nöyrästi. Eikä meitä silloin ole. Mutta jos Yrjö astuisi sitä tietä, olisi hyvä, jos se onni, jota hän luo, heittäisi säteen poismenneen työnjohtajan haudalle ja selittäisi ne erehdykset, joita ei voi välttää niin kauan kun toimimme tässä epätäydellisyyden maassa.
Ja tätä sanoen silitti Sprengtport vienosti lapsen vaaleata päätä: — Nuoret, sanoi hän, arvostelevat meidän tekojamme, ja ehkä syyttävät meitä niistä taakoista, joita jätämme heille perinnöksi, mutta sitten elämä heille opettaa, ettei kaikki käy tahtomme mukaan.
Lapsi loi ikäänkuin kysyväisenä suuret silmänsä isään, mutta ummisti ne taas ja nukahti uudestaan.
Tämä rakkautta huokuva kohtaus liikutti Löfvingin sydäntä, ja iloisesti hymyillen sanoi hän hienosti: — Te katselette poikaanne aivan samalla lailla kuin Jakob Josefiansa eräässä taulussa, jonka kerran näin Kööpenhaminassa. Ja totta puhuen, Yrjö Maunua ja meitä kaikkia ovat, samoin kuin Josefia, veljemme kavaltaneet.
— Mutta tuskinpa me pääsemme Josefin lailla sortajiamme hallitsemaan, muistutti majuri synkästi.
— Eipä Josefkaan sitä olisi uskonut silloin kun veljensä hänet möivät.
— Te ajattelette rohkeasti, Löfving.
— Ajattelen, että koska Jumala niin ihmeellisesti on johtanut kohtaloltamme ja säilyttänyt meidät tähän päivään saakka, niin totta kai hän sillä jotakin tarkoittaa, ja mitä muuta hän saattanee tarkoittaa, kuin että Suomi joskus, samoin kuin Josef, nousee alennustilastaan ja suorittaa hyvän työn niiden kesken, jotka ovat tahtoneet tuhota sitä.
Nämät sanat palauttivat elämänilon rouva Sprengtportin sydämmeen, ja tarmoa osoittavalla äänellä lausui hän: — Toivokaamme että sanat suustanne joutuvat Jumalan korvaan.
— Niin, toivokaamme, toisti Löfving nousten ja lisäsi: