Rouva loi kauniin katseen mieheensä ja huudahti lämmöllä: — Mitä huolisimme kaikista sinun kärsimyksistäsi, Vilho, mitä kaikista minun kyyneleistäni, jos Jumala tahtoisi uskoa tämän tehtävän sinun pojillesi. Ah, jos uskaltaisin ajatella, että meidän pieni Yrjömme tulisi täksi välikappaleeksi Jumalan kädessä.
— Turhamainen äiti, hymyili majuri surunvoittoisesti. Et ymmärrä mitä tämmöisen kansan yhteenliittämiseen ja uudestaan synnyttämiseen vaaditaan, kun ei ole valtaa eikä edes leipää. Siitä tulisi hänen perikatonsa.
— Mutta hänestä voisi sittenkin tulla se silta, joka johtaa kansan uuteen aikaan. Hänet itsensä taakka ehkä murtaisi, mutta hänen maansa pelastuisi.
Kyyneltynein silmin katseli äiti poikaansa: — Sanotko minua joskus kovaksi? kysyi hän nukkuvalta lapselta. Kuulepa sinä pikku Yrjö Maununi, sinun äitisi on uhraamaisillaan sinut, ja isäsi tuntee jo tuskaa sinun kärsimyksistäsi.
Mutta Sprengtport vastasi vakavasti: — Jos hän sen kautta tulisi kärsimään, siitä en välitä, sillä kaikkien meidän täytyy kärsiä. Enkä siitäkään välitä, vaikkei hän koskaan saisi inhimillistä voitonpalkkiota, sillä tämän maallisen laita on semmoinen, että jollei loistoa oteta meiltä pois, niin otetaan meidät pois loistosta. Mutta sitä minä haluan pojalleni, että hänen tekonsa sietäisi tuomarien tuomarin tarkastusta, ja että kun se on läpikäynyt koetuksen tulen ja on puhdistunut maallisen katoavaisuuden tomusta, sen sittenkin havaittaisiin sisältävän siemenen, josta voisi kasvaa joku tälle maalle vielä tuntematon siunaus.
Rouva ei vastannut, vaan kallisti kasvonsa lapsen kasvoja vastaan ja itki.
— Tien raivaaminen uudelle ajalle, jatkoi majuri, on on itsensä uhraamista tahi ainakin alttiiksipanemista. Raivaamaton maa kysyy uutta auraa, ja sen joka semmoisen valmistaa, täytyy itsensä sulattaa rauta ja takoa se pelvotonna, vaikka tuli häntä itseään kärventää.
Löfving ponnahti ylös, ja salama leimahti hänen silmistään: — Niin tosin on! huusi hän. Hän ajatteli sankariansa, Kaarlo kuningasta. Tämäkään ei väistynyt koskaan tieltänsä.
— Ja kun hän sitten, lisäsi Sprengtport hiljaisella surumielisyydellä, takomallansa auralla kääntää vanhan nurmen, silloin ne ehkä kivittävät hänet kuoliaaksi, jotka eivät häntä ymmärrä.
Rouva pyyhki kyyneleensä, ajatellessaan että hänen pienokaisensa vielä oli niin kaukana tästä hirveästä tulevaisuudesta eikä ehkä saisi koskaan sitä kokeakaan.