Tuijottavin silmin katselivat molemmat miehet toisiansa ja yhä syvempi katkeruus ilmaantui heidän kasvoissaan. Siis hierottiin taas kauppaa Suomesta, ja aijottiin, jos tarve vaatii, silpoa se, jakaaksensa palaset eri tahoille. Semmoinen oli siis emämaan kiitollisuus kaikesta. Jos vaara olisi uhannut itse Ruotsia, niin ei olisi mitenkään ruvettu tähän sotaan, eikä olisi puolustusta jätetty onnenonkijain käsiin. Vieläkin vähemmin olisi toinen osa heitetty sinne toinen tänne. Mutta nythän oli vaan kysymys kurjasta Suomesta. Muukalaisille ja vihollisille olisi semmoinen menettely anteeksi annettava, mutta sille maalle, jonka eduksi vuosisatojen kuluessa oli uhrattu, — ei ikinä!
Syvä alakuloisuus oli lamannut mielet, mutta kenessäkään ei näkynyt halua purkaa sydäntänsä. Oli niin hiljaista kuin olisivat kaikki turtuneet. Lapsi oli nukkunut äidin syliin, ja tämä kietoi lämpöisen vaippansa hänen ympärilleen, sillä ilma tuntui jo viileältä. Kapteeni istui eteenpäin kumartuneena, kädet polvillaan ja piirsi kuvioita santaan, kenties ollakseen häiritsemättä majuria, joka silmät ummessa nojautui selkälautaa vastaan. Hetken kuluttua Sprengtport avasi silmänsä.
— Onko todellakin aikomus silpoa Suomi? kysyi hän näennäisesti tyynenä.
— On. Niin yleisesti uskottiin Ruotsissa, ja sitä pidettiin halpana hintana rauhasta.
— Voi, mikä kohtalo, mikä hirvittävä kohtalo! Lähteä tulevaisuutta kohti maa silvottuna ja raadeltuna, kansa jaettuna kahtia!
Lisääntyvä kalpeus toisten poskilla oli ainoa vastaus, ja majurikin vaikeni, mutta hetken kuluttua hän lausui surullisesti: — Vaikka kuinka silmäilen taapäin, en näe muuta kuin levottomuutta, tuskaa ja häviötä, silloin tällöin vaan — hän kurotti kätensä vaimolleen — rakkauden ihmeellisen voiman lieventämänä. Mutta minä saan lohdutusta siitä toivosta, että tuolla ylhäällä on toisin, ja ikävöin hänen luoksensa, joka antaa ijankaikkisen rauhan. Mutta sinä jäät vielä tänne, ja mitä lapsesta tulee?
Rouva puristi lasta rintaansa vasten: — Hänestä tulee mitä Suomesta tulee, eikä sitä voi kukaan ennustaa. Vai kuolemaanko toinen menisi niinkuin toinenkin?
— Ei, huusi Löfving, Jumala ei meitä ylenanna! Hän, joka nosti rantamme merestä ja sulki kuohuvat aallot rajoihinsa, joka puki vuoremme metsillä ja laaksomme viheriällä ruoholla ja antoi kansalle leipää erämaasta, hänkö ei lähettäisi meille vielä apuansa niinkuin ennenkin!
— Jos Kaikkivaltias suo, niin kaikki vielä kääntyy hyväksi, sanoi rouva hiljaa. Mutta kuka hänen välikappaleeksensa?
— Se, joka on valittu.