Katkera piirre synkisti kuuntelevien miesten kasvot, mutta sitä huomaamatta kertoi rouva kuinka muutoinkin vaan kuului rauhattomuutta ja pahoja aikoja. Kyllä kohta ainakin Lewenhaupt ja Buddenbrock saavat palkan teoistansa. Heidät oli kohta Ruotsiin tultuansa pantu arestiin vastaamaan toimistansa ja yleisesti vaadittiin, että heidän piti menettämän henkensä.
— Jumalan tuomio, arveli Löfving. Paha työ pahan perii. Mutta entä rauha? Ja Suomen kohtalo? Mitä siitä kuuluu?
— Kyllä siitä paljonkin kuuluu, mutta yksin Jumala tietää, mitä lopuksi tulee, huokasi rouva. Hatut olivat jo johonkin määrin nolatut kenraalien kohtalon tähden, mutta nyt ovat taas saaneet tuulta siipiensä alle vastaisen kuninkaanvaalin kautta.
— Sepä kummallista, lausui kapteeni. Vielähän kuningas Fredrik elää.
Eihän ole laillista ennen hänen kuolemaansa valita uutta kuningasta.
— Laillista se ei ole, myönsi rouva, mutta se tehdään kuitenkin. Monet ovat jo liittyneet Holsteinin herttuaan Kaarlo Pietari Ulrikiin, koska hän oli Kaarlo kuninkaan sisaren pojanpoika ja lisäksi keisarinna Elisabetin sisarenpoika. Hatut toivovat, näet, lievempiä rauhanehtoja, jos antavat Ruotsin kruunun venäläisen keisarihuoneen sukulaiselle.
Tämä kertomus nosti lämpimän punan Sprengtportin poskille, ja tähän aikaan jo harvinaisella tuimuudella iski hän nyrkillään pöytään. Sitten rupesi hän sormillaan rummuttamaan ikäänkuin taisteluun ja ärjäsi kuohahtaen: — Niin pitkälle on siis ylpeä Ruotsi joutunut, että se ryömien antaa pois kruununsa!
Kukaan ei kieltänyt tätä surkeata tosiasiata. Kyllähän Ruotsissa surkuteltiin katkerasti isänmaan kohtaloa, mutta siihen Hatut olivat pyrkineetkin. Kuitenkin oli kuninkaanvaali jo joutunut uudelle uralle, sillä kun Ruotsin lähettiläät saapuivat Pietariin neuvottelemaan Kaarlo Pietari Ulrikin vaalista, oli tämä prinssi jo määrätty Venäjän valtaistuimen perijäksi. Hän oli kastattanut itsensä kreikkalaiskatoliseen uskontoon ja oli valmis ottamaan hallituksen käsiinsä keisarinnan kuoleman jälkeen. Yllätyksen huudahdus kuului molempien miesten huulilta. Kuka sitten saa johdon Ruotsissa?
— Niin, siitäpä juuri nyt riideltiin. Keisarinna oli antanut Ruotsin
lähettiläille tiedon, että hän suostuu lieventämään rauhanehtoja, jos
Ruotsi valitsee toisen holsteinilaisen prinssin, joka oli Pietari
Ulrikin serkku.
— Eihän vaan tuota piispaa? keskeytti Löfving hämmästyneenä. Hänet näin usein Kööpenhaminassa.
— Kyllä, hän se juuri on, huokasi rouva. Täytyy tyytyä siihen mitä tarjotaan, ja yhdentekevää on se Suomelle, sillä sen on nyt valloittanut Venäjä, joka varmaankaan ei siitä luovu koskaan. Jumala yksin tietää mihin tuo kaikki vienee. Ranska puuhaa saadaksensa Birkenfeldin kreivin valtaistuimelle, ja useimmat Hatut liittyvät häneen, kun taas talonpoikaissääty tahtoo Tanskan kuninkaan nuorempaa poikaa. Suomalaisilla on kuitenkin vielä edusmiehensä valtiopäivillä Tukholmassa ja nämät monien muiden järkevien kanssa vaativat sitä vastoin ehdottomasti Aadolf Fredrikiä, sillä siitä kaikki riippuu. Jos Tanskan prinssi pääsee voitolle, niin kyllä olisi siltä taholta apu toivottavissa, mutta sitä vastoin olisi Suomi menetetty, sillä keisarinna oli ilmoittanut ettei hän aikonut luovuttaa vähintäkään, ellei Aadolf Fredrikiä valita. Sitä vastoin lupasi hän antaa suurimman osan Suomea takaisin, jos hänen vaatimukseensa suostutaan. Kun tämä tuli tiedoksi, neuvottelivat suomalaiset valtiopäivämiehet keskenään, ja Henrik Wrede avonaisesti ja kaikkien puolesta ilmoitti aateliston täysistunnossa, että suomalaiset vapaana kansana mieluummin heittäytyvät Venäjän huostaan kuin antautuvat tanskalaisen ikeen alle. Sillä kannalla, lopetti rouva, olivat asiat Ruotsista lähtiessäni.