Ajopelien kolina keskeytti puhelun. Ruvettiin kuuntelemaan. Ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja tuntui kuin olisivat pysähtyneet portin eteen. Samassa näkyi Hukka astuvan heitä vastaan, mutta hän kääntyi äkkiä ja syöksyi täyttä juoksua mäkeä alas.
— Rouva on tullut kotiin! huusi hän läähättäen. Armo on jo pihassa. Ja samaa vauhtia juoksi hän takaisin tervehtiäksensä odottamattomasti saapuneita.
Heikko väristys tuntui Sprengtportissa, kun hän käsitti, että nuo ikävöidyt olivat kotiutuneet. Odottamaton ilo sai hänet huomaamaan, kuinka mennyttä hänen voimansa oli. Hän tahtoi rientää, mutta kivistys lonkassa ei sietänyt kiireitä liikkeitä. Löfving tarjosi apuansa, mutta sitä ei otettu vastaan. Majuri mieluummin kulki itsekseen nojautuen sauvaansa, mutta kapteenin piti kuitenkin tulla muassa, ja niin kuljettiin hitaasti ylöspäin. Pitkäksi ei heidän kulkunsa kuitenkaan tullut, sillä virkeänä ja nopeana riensi rouva lapsi sylissään häntä vastaan, jota hän oli ikävöinyt ja joka nyt näkyi tuolla. Pysähdy aurinko radallasi, älä kiidä aika, kun onni kerrankin täyttää ihmisen sydämmen! Nyt oli tullut tuo hetki, jonka odottaminen oli huojentanut kaipuun; nyt oli toteutunut toivo, joka niin usein oli pettänyt. Tullut oli hän, tuo kaivattu kodin ilo ja aurinko.
Kun majuri tahtoi ottaa Yrjön syliinsä, kääntyi poika pois, mutta se oli siksi tottunut olemaan vierasten parissa, että äiti pian sai sen viihdytetyksi iloisesti kysymällä: — Kuinka sinä tervehdit?
Lapsi hymyili sievästi ja vastasi ujostelematta: »hyvää päivää».
Sepä Sprengtportille iloinen yllätys. Hän taputti lapsen vereviä poskia:
— Hyvä että palaat maasi poikana.
— Kyllä varmaankin, vakuutti Ulla, joka seisoi vieressä. Minä opetin hänelle sanat, eikä Yrjö Maunusta koskaan saa sanoa että hän, kuten moni muu isonvihan jälkeen, on palannut Suomeen vieraskielisenä ja ruotsalaisena.
— Oikein se, vastasi talon herra, kääntyen sinisilmäisen, vaaleatukkaisen Ullan puoleen. Niiaten ja onnea säteilevänä tervehti tämä ja palasi sitten kartanoon, ryhtyäksensä vanhan tapansa mukaan askareihinsa, ja kiittäen Jumalaa, joka oli auttanut hänet onnellisesti kotiin.
Entä rouva? Ilon kyyneleitä kotiintumisen, surun kyyneleitä miehen riutuneen ulkomuodon tähden, semmoinen oli alku, ja sitten istahdettiin. Olihan nyt niin paljon kysyttävää. Kuinka hän oli viihtynyt?
— Milloin paremmin, milloin huonommin. Armoleipä on aina katkeraa. Moni oli kyllä ollut siksi hienotunteinen, ettei pannut kiveä taakan päälle; mutta sittenkin on liikanainen aina tiellä, ja sitä olen tuntenut niidenkin parissa, joilta en olisi semmoista odottanut. Täällä kotona en aavistanutkaan vähäpätöisyyttäni, vaikka en ollutkaan silkkiin ja samettiin verhottuna niinkuin Tukholman upeat rouvat, mutta jalosukuinen olin niinkuin hekin. Se vaan, että olin tullut Suomesta.