Kun uudestaan oli lasia maistettu, alkoi majuri taas: — Yrjö Maunusta tahdoin puhua ja vaimostanikin. Jos hän tulee avun tarpeeseen ja sinä voit häntä auttaa, niin tee se, Löfving. Lupaatko sen?
Majurin silmiin oli palannut niiden entinen kirkkaus, ja hän loi ne nyt kimaltelevina Löfvingiin, kun tämä juhlallisesti lupasi tehdä minkä voi.
— Kiitoksia, Löfving! Ja jos Yrjö Maunu joskus joutuu matkoillesi, älä unohda että hän on poikani.
Oli kuin olisi tuo kova kuori kapteenin sydämmen ympärillä puhjennut. Hän nousi liikutettuna ja polvistui äkkiä majurin eteen ja syleili pää kumarassa hänen polviansa. Tähän hän olikin pyrkinyt siitä päivästä asti, jolloin hänet päästettiin vankilasta. Martti oli koputtanut hänen sydäntänsä ja pyytänyt kertomaan majurille kaikki, ja Attilakin oli häntä kehottanut. Hän teki nyt lyhyesti selkoa kaikesta tapahtuneesta, ja siitä kävi ilmi, että ero hänen oikeasta pojastaan kalvoi hänen mieltänsä, mutta tehty kuin tehty. He olivat ainiaaksi erotetut. Jonakuna lohdutuksena oli saada palvella Yrjö Maunua ja nähdä hänen varttuvan.
Sprengtport ojensi Löfvingille kätensä kiitokseksi, ja tämä lisäsi liikutettuna: — Ellen muutakaan voi, niin lupaan, että kun Yrjö Maunu surren seisoo haudallanne, niin on muisto hänen isänsä ja esi-isänsä teoista antava hänelle lohdutusta ja rohkeutta, aivan niinkuin taivaan kimaltelevat tähdet luovat valoansa pimeille kallioille ja osoittavat erämaassa vaeltavalle hänen tiensä.
Sitten kun majuri sydämmellisellä tavallaan vielä kerran oli kiittänyt Löfvingiä lupauksesta, vaikenivat kumpikin hetkeksi. Kumpikin tyhjensi lasinsa ja vaipui ajatuksiinsa. Maria, joka oli niin syvästi vaikuttanut heidän elämäänsä, astui nyt, kuten ainakin esiin menneisyydestä. Kumpikin näki hänet muistossa ihanana ja kovaonnisena, mutta kumpikaan ei maininnut hänen nimeänsä. Olihan hän kuollut.
Vihdoin Löfving lausui: — Mitä enemmän elämää ajattelee, sitä kummallisemmalta se tuntuu. Olkoon miten onkaan, mutta kummallisinta on kuitenkin, että pahuus on saanut niin suuren vallan maailmassa, vaikka Jumala on kaikkivoipa.
Majuri oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän: — Tosin Jumala on kaikkivoipa, mutta hän loi ihmisen vapaaksi. Hän siis ei pakota ihmistä ylivoimalla, koska hän tahtoo vapaan rakkautta eikä orjan pelkoa. Sentähden on ihmisellä oikeus ja vara valita kumpaa noudattaa, Jumalan tahtoa vai omaansako. «Hyvän ja pahantiedon puun» nimi paratiisissa on vapaus. Kun ihminen noudattaa omaa tahtoansa luopuen Jumalasta, silloin pääsee paha valtaan ja paisuu ylimmilleen, kunnes se vie niin suureen kurjuuteen, että ihmisten taas täytyy etsiä apua Jumalalta.
— Olkoon niin. Paha siis ei ole Jumalasta vaan ihmisestä, ihmisen tahdon asettaminen Jumalan tahtoa ylemmäksi. Mutta kuinka Jumala tätä sallii?
— Sen ymmärrät, jos ymmärrät mitä on vapaus ja mitä on orjuus. Ainoastaan vapaassa voi löytää rakkautta ja jaloutta, mutta vapaa voi myös vaipua törkeimpiin rikoksiin. Eläin on orja, se ei voi joutua rikoksiin, mutta ei kohota jalouteenkaan. Vapaa on edesvastuun alainen, ja sentähden on hänelle sanottu: »joita ei silmä ole nähnyt, eikä korva kuullut, ja ei ihmisen sydämmeen astunut, niitä on Jumala valmistanut niille, jotka häntä rakastavat», mutta myös: »siellä pitää olla itku ja hammasten kiristys.»