Kun he olivat vanhoina ystävinä kilistelleet lasia, sanoi Sprengtport: — Olen hyvilläni kun nyt olet täällä, sillä aikani ei ole enään pitkä ja tahdon suorittaa kaikki. — Löfvingistä se oli luonnollista. Majuri asettui ylemmäksi penkille ja nojasi selkälautaan.
— Mitä Gammelbackaan ja muuhun omaisuuteeni tulee, sanoi hän, niin siitä ei jää suuria kun olen ummistanut silmäni, sillä olen veloissa, mutta toivon kuitenkin että asiat selvenevät niin, että vaimoni saa jäädä pesään. Vanhemmat pojat tulevat vähitellen omin neuvoin toimeen ja hajaantuvat maailmaan, mutta kuinka Yrjö Maunun käy, sitä ei tiedä. Aluksi hän tietysti jää äitinsä hoimeen, mutta sitten? Nuoruuteni toverit ovat hajalla tahi kuolleet, ja ainoa veljeni on ilmoittanut minulle, että hän jää Ruotsiin. Suomi venäläisenä, siihen ajatukseen hän ei voi taipua, ja hän koettaa yllyttää minuakin siirtymään pois.
— Sitä kai te majuri ette kuitenkaan tee? keskeytti Löfving melkein rukoillen.
— En, Löfving hyvä, sitä en tee. Et ole sinä enkä minä pitänyt kotimaata majatalona, josta vihdoin ainiaaksi juoksemme. Siperia opetti minulle, että Suomesta olen tullut ja Suomeen täytyy minun palata. Sanon sinulle, Löfving, jos siihen aikaan joku olisi antanut kourallisen sammalia omista vuoristamme, niin olisi se, vaikka olinkin köyhä, ollut kaiken maailman kultaa kalliimpi.
— Terveydeksenne, herra majuri! Olette tuntenut samaa kuin minäkin.
Löfvingin sanat sytyttivät Sprengtportin sydäntä. Tuntui niin hyvältä saada pitkistä ajoista puhua sydämmensä puhtaaksi ja lievittää mieltä palaamalla vanhoihin muistoihin semmoisen kanssa, joka oli kokenut samaa.
Kapteeni laski lasin kädestään ja katseli majuriin myötätuntoisesti: —
Oli sekin päivä, kun te, herra majuri, jouduitte Tobolskiin.
— Entä se, jolloin saavuin tänne! Maa oli hävitetty, koti oli kadonnut, ja kaikki joita ikävöitsin olivat kuolleet. Mutta sittenkin! Olivathan vielä kivet ja metsän tuoksu ennallaan. En ole koskaan kokenut samallaista tunnetta kuin silloin. Oli sielläkin metsiä mutta niiden tuoksu oli toinen samoin kuin puiden humina. Kyllä on niin että mikä kotimaan mullassa kasvaa, se on toista kuin mitä maailma sen ulkopuolella tarjoo. Ehkäpä merenkin tuuli sai henkeni semmoiseen lentoon. Tiesi Jumala, mutta minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, joka oli auttanut meitä kotiin.
— Ei minun siis enään tarvitse ajatella miltä tuntuisi, jos tekin, hyväntekijäni, muuttaisitte meren toiselle puolelle.
— Ei, rakas Löfving, sitä sinun ei tarvitse. Täällä on kehtoni seisonut ja tänne kaivettakoon hautanikin. — Niin oli kapteeninkin mielestä. Mihin Jumala on asettanut, siellä täytyy seisoakin.