[1] 12 skillingin paperiraha siihen aikaan.
Nuo katkerat sanat koskivat kapteenin sydämmeen, mutta yhä vielä umpimielisenä pysyen kumartui hän sanattomana eteenpäin ja jäi siihen asemaan kädet ristissä polvien välissä. Kun hän siten oli hetken katsellut maata ja omia jalkojansa, oikasi hän taas itsensä ja kysyi hiljaa: — Mitä tiedetään rauhasta? Loppuuko sota?
— Siitä ei vaimoni tiedä mitään muuta, kuin että Ruotsi on kyllästynyt leikkiin, kun Tanskakin uhkaa sodalla, ja Venäjän ylivoiman pelko on siksi vallannut mielet, että kernaasti luopuvat koko Suomesta, kun vaan itse saavat olla rauhassa. Toiset taas arvelevat, että pitäisi luopua ainoastaan puolesta Suomesta, koska siten oltaisiin paremmassa turvassa. Kuinka meidän käy, se on heille yhdentekevää.
— Murtuneella sankarilla ja hampaattomalla hevosella ei ole kosolta ystäviä. Mutta ehkä sentään joskus kaivataan sitä apua, joka nyt menee.
Niin majurikin luuli. Ruotsi sai nyt kantaa seuraukset siitä sokeudesta, joka puolue-etujen ja persoonallisen voiton tähden pani alttiiksi kunnian ja valtakunnan. Löfving huokasi syvään: — Kun Kaarlo kuningas kuoli, vei hän kaiken vanhan muassaan hautaansa.
— Siinä olet oikeassa, myönsi majuri. Näen kuinka uusi aika sarastaa. Uudet sukupolvet nyt tehkööt mitä voivat. Meitä vanhoja ei enään tarvita.
Hukka, joka oli tallipojasta ja sotamiehestä ylentynyt palvelijaksi, lähestyi kantaen tarjotinta, jossa oli kinkkua, leipää ja suomalaista olutta, jonka hän asetti pöydälle.
— Täytä lasit, poikani, pyysi Sprengtport, ja Hukka varovaisesti kaatoi olutta kannusta, katsellen sitten kysyväisesti majuriin. Pitäisikö hänen myös tarjota?
— Anna seisoa siinä. Mutta sano, että järjestävät sinisen kamarin kapteenia varten. Hän jää tänne yöksi.
Löfving koetti estellä, mutta majuri kielsi häntä tyhmyyksiä puhumasta, ja vaikka Löfving vakuutti, että hänen aikansa oli täpärällä, tuli lopuksi että hän jäi.