— Oi, veli, ihmisajatuksia ja ihmistöitä! Mutta meidät uhrattiin kuin koirajoukko. — Sprengtport tunsi voimansa horjuvan, istahti ja pyysi Löfvingiä istumaan vastakkaiselle penkille. Löfvingkin istahti, ja taas kului hetki kummankaan sanaa sanomatta. Kummallekin näkyi omat ajatuksensa riittävän, mutta vihdoin lausui Löfving: — Mitähän Kaarlo kuningas sanoisi, jos näkisi tätä kaikkea.
— Hän se kuitenkin sen alkuun pani, mutisi Sprengtport. Hän ja me kaikki.
Nämä sanat tuntuivat Löfvingistä joltakin moitteelta hänen korkeasta ihanteestaan, ja hän oli vähällä kuohahtaa, mutta hillitsi itsensä kuitenkin. Sprengtport huomasi vieraansa närkästyksen ja käänsi keskustelun toiseen suuntaan kysymällä kuinka Löfvingin laita oli ollut sitten kun erottiin.
No niin, siitä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän oli tavannut Leenan sairaana eräässä Janakkalan torpassa, ja siellä hän vielä oli nuorimman tyttären kanssa. Muut lapset olivat ympäri maata leipäänsä etsimässä. Kun vaimo nyt oli parantumaisillaan, aikoi Löfving lähteä Turkuun, etsimään jotakin tointa, sillä näin hän ei voinut elää. Mutta sitä ennen tahtoi hän vielä kerran tavata majuria sanoaksensa jäähyväiset. Enempiä tietoja itsestänsä ei kapteeni näkynyt haluavan antaa, sillä tiesihän majuri jo entisestä kuinka syyttömästi hänet oli vangittu ja kuinka hänet vihdoin vapautettiin, mutta kuitenkin hän jotakin vastatakseen sanoi hiljaisesti:
— Kovallehan otti, mutta kun rohkeus rupesi loppumaan, ajattelin, että jos Herra tahtoo olla minulle armoinen, niin päästää hän minut täältä, niin että saan kiittää häntä hänen kartanoissaan, mutta jos hänestä on parempi että kuolen kurjana vankina, niin olkoon sekin. Häntä vastaan ei käy riiteleminen.
Majuri ei joutunut vastaamaan, sillä kapteenin tullessa oli kirje huomaamatta pudonnut maahan, ja tuulenpuuska rupesi sitä nyt mukanaan lennättämään. Löfving riensi sitä noutamaan ja antoi sen majurille.
— Se on vaimoltani, sanoi tämä huolellisesti taittaen sen kokoon. Sain sen jo viikko sitten, mutta täällä yksinäisyydessäni olen sitä lukenut yhä uudestaan. Hän ikävöi kotiin.
— Sehän on luonnollista, kun hän on niin kaukana teistä, majuri.
— On siinä muutakin. Ruotsi on kyllä hänen oikea kotimaansa, mutta sittenkin hän on sekä Boksvikissa että Tukholmassa oppinut tietämään, ettei hän enään kuulu sinne.
Löfvingin silmät laajenivat kysyvinä ja ihmettelevinä, ja majuri jatkoi: — Köyhänä lähti hän täältä, eikä se, mitä hänen miehensä on kärsinyt valtakunnan edestä ole enemmän arvoista, kuin se tolva,[1] jonka armot viskaavat kirkkohaaviin. Mutta niin se nyt on —.